Pelko

Kirjoittaminen pyörii mielessä joka päivä. En vaan ole saanut aikaseksi kirjoittaa mitään...

Oon asunut kolmisen viikkoa Aurorakodissa. Se on ollu välillä yhtä taistelua. Taistelua omien itsetuhoisten ajatusten kanssa, taistelua äänien kanssa, taistelua synkkyyttä vastaan.
Itsemurha ja itsetuhoisuus pyörii joka päivä taukoomatta mielessä. Se on rasittavaa, tosi kuluttavaa. Sitä haluaa jatkuvasti pois. Pois täältä pahasta olosta ja ajatuksista.
Myös pelko on jatkuvasti läsnä. Pelkään että tapan itseni impulsiivisesti. Pelkään että sekoan vielä pahemmin ja tapan itseni sen enempää sitä miettimättä. Pelkään kuolemaa, vaikka samalla fantasioin itsemurhastani. Toisaalta pelkään myös elämää. Miten uskallan kohdata seuraavan päivän? Miten jaksan olla elossa ahdistuksen ja pahan olon kanssa?
Pelottaa. Pelkään itseäni, omia ajatuksiani, olojani, impulsiivisuuttani. Pelkään niin paljon että tärisen.

Jatkoasumiskuvio ja mun itsetuhoisuus

Mun jatkoasumispaikka alkaa pikku hiljaa selvitä. Siirryn ehkä järvenperään auroranportti nimiseen asumispalveluun. Siellä ei kyllä oo vielä vapaita paikkoja, eikä edes tiedä koska sieltä mahdollisesti vapautuis paikka. Meen nyt sit kumminkin tutustumaan sinne ens viikolla. Pikkasen se jännittää..

On yksi asia joka vaivaa mun mieltä. Ja se on mun itsetuhosuus. Mulla ei oo pitkään aikaan ollu mitään itsetuhosta käyttäytymistä. Ja se on ainoastaan sen takia koska haluan päästä lomille, enkä sinne pääse jos oon viikon sisää satuttanu itteeni jotenki. Tää on saanu mut tsemppaamaan ja pidättäytymään itsetuhosuudesta. Nyt vaan kaikki hoitajat ja psykologi puhuu siitä miten hienosti on saatu itsetuhosuus kitkettyy veke, miten hienosti on tässä asiassa menty eteenpäin. Kumma kyllä, ei musta tunnu yhtää siltä. Mun ajatuksissa mä en ole lopettanu itsetuhosuutta, se on vaan tauolla. Sitte kun pääsen sairaalasta pois, oon ajatellu jatkaa itteni satuttamista. Se on vaan jonkinlainen 'pakko'. Se on keino selvitä. Vaikka tiiän et samalla se vie mua vaa huonompaan... Mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän se koukuttaa. Sitä enemmän se pyörii mielessä.

Täällä ollaan

En oo kirjottanu pitkään aikaan. En oo vaa saanu aikaseksi. Olen edelleen siis elossa. Valitettavasti...

Oon edelleen kuntoutusosastolla Kellokoskella. Mulla on huomenna hoitokokous ja se jännittää tosi paljon. Ite haluisin jo omaan himaan mut näiden (hoitajien + muun henkilökunnan) mielestä mä en oo kotikuntonen vaan mun pitäis mennä johki kuntoutus/hoitokotiin. Itteeni se arvelluttaa ja tuntuu pahalta. Emmä halua mihinkään laitokseen. Pelkään huomista. Pelkään sitä et mut jyrätään eikä kukaa kuuntele mua, ja et asiat vaan päätetään mun puolesta.

Noin viikko sitten tapasin lääkärin. Hän halus keskustella mun pakkohoidosta, sillä se oli umpeutumassa. Lääkäri kysyi multa että suostunko jäämään vapaaehtoseen hoitoon ja jos en suostu niin sitten sen pitää miettii onko aihetta laittaa mut tarkkailuun ja taas sitä kautta pakkohoitoon. Mulle ei siis annettu paljo vaihtoehtoja. Joko jään "vapaaehtosesti" tai sitten pakolla.

Oon ollu osastolla putkeen nyt yli 9 kuukautta. Alkaa pikku hiljaa kyrsii täällä oleminen. Haluisin jo takas normaaliin elämään. Vaikka iteki välillä epäilen, olenko mä valmis siihen. Pysynkö mä hengissä kotona? ...emmä tiiä. Välillä ajattelen että kyllä mä pärjään, sitten välillä taas äänet huutaa nii kovaa "tapa ittes" lausetta ja sit putoon taas epävarmuuteen.

Itsemurha mielessä

Oon koko illan taas lukenu netistä kaikkee itsemurhasta. Kuolema, ja etenkin itsemurha kiinnostaa pelottavan paljon. Siksi haluun tankata kaiken sen tiedon mitä itsemurhaan/ mielenterveysongelmiin liittyy. Kai mä tällä yritän jäsentää ajatuksia. Vaikka samalla tiedän, että saatan vain lietsoa omia itsemurha-ajatuksia. Välillä taas itsemurhasta lukeminen rauhottaa. Ajattelen et se on mun "turva" tai "ulospääsykeino". Välillä itsemurhan ajatteleminen ja suunnitteleminen pitää mut hengissä. Vaikka samaan aikaan saatan vain kävellä lähemmäs omaa hautaa...
Oon tämän viikonlopun vanhempieni luona lomalla osastolta. On ollut aika vaikeaa; ahistus on ollu nousussa ja äänet taas kuskailee itteni tappamisesta. Miten tälläistä voi jaksaa? Mä olen taas ihan loppu..

Oon ehkä alkanu taas olee vähä enemmän huolissani itestäni. Itsemurhan sunnitteleminen on taas vallannu mun mielen. Itteni hirttäminen houkuttaa pelottavan paljon. Mä haluan kuolla. Ja samaan aikaan oon ok tän ajatuksen kaa, mut toisaalta mua kans pelottaa ihan helvetisti. Mitä jos mä oikeesti kuolen?

Tuska loputon

Muhun sattuu liikaa, mä haluan kuolla.
Päästäkää mut pois, en elää enää jaksa.
Tää tuska on loputon, ja mul on olo avuton.
Oon yksin, muhun sattuu, haluun pois tän pahan olon.
Kuka vois mua auttaa?
Oon hukassa ja tää palanen mua satuttaa.
Mä kuulen ääniä, ne käskee mun tappaa itteni ja satuttaa sisältä.
Miten saan tän olon musta pois, ei kukaan mua pelastaa vois?
Ota mua kädestä kiinni, halaa mua äläkä päästä irti.
Pidä musta kiinni, sillo en pääse putoomaan,
sillon pysyn täällä, enkä pääse kuolemaan.
Mua pelottaa hetket yksin, mun ois parempi olla jonkun kanssa kaksin.
"Tapa ittes arvoton paska kasa",
haista vittu, en sua kuunnella jaksa.
Sä viet mua kohti itsemurhaa, se mua tässä eniten pelottaa.
Mitä jos mulle sattuu jotain, sekoon kokonaan ja lääkkeet otan?
Tai kuristan itteni,
ja kuolen sittenkin?

Uusi osasto ja viiltely mielessä

Siirryin viime keskiviikkona kuntoutusosastolle. Ajattelin, että mun olisi vaikea taas tottua uuteen osastoon ja uusiin hoitajiin, mutta siirtyminen tänne, on sujunut yllättävän positiivisesti. Ei ole ahistanut liikaa. Paikkaan, osastoon fyysisesti, totuin jo parissa päivässä. Hoitajien suhteen, oon vielä vähän stressissä ja pihalla, kun en tunne ketään hoitajia. Ja koska en oikein tunne ketään, on mun vaikea mennä sanomaan omasta pahasta olosta. Joudun hirveästi tsemppaamaan itseäni, että saan sanotuksi asiani.
Olin viikonlopun lomilla vanhempieni luona, mutta nyt olen takaisin osastolla.

Viimeisen viikon ajan oon miettiny paljon viiltelyä. Viikonloppuna en tehnyt mitään, sillä olisin jäänyt siitä kiinni vanhemmilleni. Enkä muutenkaan halua huolestuttaa heitä enempää.
Nyt vain mielessä pyörii yksi asia: voin viillellä osastolla. Täällä mua ei vahdita yhtä paljon mitä edellisellä osastolla. Täällä voisin hyvin mennä vessaan viiltelemään, eikä kukaan hoitaja tulisi varmaan ainakaan tuntiin ettimään mua. Voisin rauhassa viillellä niin paljon kun vaan haluan.
Mutta tänään en aio viillellä. Oon liian väsyny tekemään mitään sellaista, enkä jaksa nyt sitä säätöä mikä seuraa viiltelyn jälkeen; paperia, paperia ja vielä lisää paperia, millä saa haavat tyyrehtymään.
Tänään en viiltele, mutta ehkä huomenna. Katotaan...

Ajatuksia itseni satuttamisesta

Mulla oli eilen hoitokokous. Siinä mietittiin jatkoa sairaalan suhteen. Nyt odotan paikkaa kuntoutusosastolle.
Mulla on mennyt yllättävän hyvin viime aikoina. Tai oikeestaa olo on vähän ollu vuoristorataa. Välillä tuntuu että olo on jopa oudon hyvä, välillä on taas olo iha pohjalukemissa. Olo vaihtelee, mikä vie aika paljon voimia.

Muutama viikko sitten istuin alas juttelemaan omahoitajani kanssa. Hän kommentoi jyrkästi ja voimakkaasti itseni kuristamista. Myöhemmin hän pyysi minulta anteeksi hänen jyrkkää ja 'vihaista' käytöstään. Samalla itse kiitin häntä, sillä hän sai minut ajattelemaan itseni kuristamisen vaaroja. Huonossa tapauksessa saatan kuolla kuristamiseen, mutta vielä pahemmassa tapauksessa saatan halvaantua loppuiäkseni, niin että muut joutuvat syöttämään minua kun makaan pyörätuolissa. Omahoitajani puhui 'vihaisesti', mutta samalla hän oli ensimmäinen joka sai minut kunnolla ajattelemaan itseni kuristamisen vaaroja. Enkä halua loppuikääni viettää vihanneksena maikoillen.
Olen miettinyt viime päivinä paljon itseni vahingoittamista, kuristamalla tai viiltelemällä. Jossain kohti 'vaihdoin' viiltelyn kuristamiseen. Itseni kuristamiseata tuli viiltelyn korvike. Mutta itseni kuristaminen antaa paljon.paremman "fiiliksen" kuin mitä ikinä sain viiltelyltä. Nyt kuitenkin miettiessäni kuristamisen lopettamista, mieleen hiipii takas viiltely. Kuristamisen voitte ehkä viedä minulta, mutta kukaan ei saa ottaa multa pois jotain keinoa satuttaa itteeni. Ja nyt viiltely on hiipinyt takaisin mieleeni..

Ahistaa

Sattuu hirveesti, haluun kuolla ja päästä pois täst helvetist.
Viiltely pyörii paljo mielessä, haluisin kokeilla ja pyöriä kivussa.
Ahistus on nousussa, samal itsetuhosuus on möykkynä minussa.
Mitä mä teen tääl vielä, mul on vaa paha olo ja oon muiden tiellä.
Mun pitäis päästä pois, tappaa itteni ja kuolla pois.
Miks mä en sais hirttää itteeni katosta, se ois helpotus ja vapaus mustasta pahasta.

Kuolema vai elämä?

Mä mietin kuolemaa. Pyörähdän sängyssä kyljelleni.
Mä mietin elämää. Käännyn toiselle kyljelleni. Mietin mun parasta kaveria. Mietin mun vanhempia ja veljeä. Mä mietin mun koiraa. Mulla on paljon tärkeitä asioita elämässäni, joiden ansiosta tahdon elää.
Kuolema pyörähtää mielessäni. Mun pitää kuolla. Ei. Ei, mun pitää elää. Nousen istumaan. Miks mulla pyörii mielessä kaikki. Kaikki paska,mut kans kaikki hyvä. Mulla on syyllinen olo. Oon aiheuttanu niin monelle niin paljo paskaa.
Kuolema vierii taas ajatuksiin. Se ois helppoa, helppo ratkasu, nopea ulospääsytie. Tai sitten ei. Kaikki voi mennä pieleen ja saatan vammautua loppuiäkseni. Aionko todella ottaa sen riskin? En mä tiedä. Mielialat vaihtelee.
Haluanko mä elää vai kuolla? Molempia. Mutta kumpaa enemmän? Riippuu hetkestä...

Pois osastolta? Ei onnistu.

Mä en jaksa olla täällä enää. Haluun pois osastolta. Mulle ei myönnetty viikonloppulomaa ja nyt se tuntuu älyttömän pahalta. Mä en kestä olla täällä osastolla, ja nyt joudun koko viikonlopun lojuu sisällä. Kiroon itteni. Miks mun piti mennä pari päivää sitte kuristaa itteeni. Siin on syy miks en pääse lomille.
Ahistaa sattuu puristaa itkettää. Haluun pois täältä ja itken koska tiiän etten tuu pitkään aikaan pääsee pois täältä. Mä joudun olla osastolla iäisyyden. En pääse pois. Ja se sattuu ihan helkutisti.
Puhuin eilen pitkään omahoitajani kanssa. Puhuttii osastosiirrosta, jota ei voida tehdä, sillä voin liian huonosti siirtyäkseni kuntoutusosastolle. Hemmetti, miks mun pitää voida näin huonosti?
Yritin purkaa turhautumistani äitille puhelimessa. Alkoi ärsyttää vaan enemmän, kun hän sanoi, ettei asialle voi nyt tehä mitään. En pääse lomille. Piste. Ja niin se nyt on. Sitten äiti yritti sanoa, että voisin hakea päivälomaa. Mutta ei se ole sama asia. Päiväloma on ihan pehvasta, kun ei siinä kerkeä tehä mitään. Ärsytykseni muuttui pahaksi oloksi ja kyyneleitä alkoi valua poskiltani. Samaan aikaan äidiltäni loppui puhelimesta akku, ja se puhelu loppui siihen. Nyt turhauttaa, ahistaa, itkettää, on paha olo. Haluun pois, eikä kukaan kuule mun huutoa...

Harmistus

En oo kirjottanu vähään aikaan. Ei oo ollu mitää sanottavaa. Tai on, mutta en ole jaksanut kirjoittaa. Olen ollut tosi väsynyt.
Olin reilun viikon verran yöt eristyksissä, välillä avoimin ovin, välillä suljetuin. Lopulta hoitajat halusivat varmistaa etten tee itselleni mitää, ja siksi mun piti muutamana yönä mennä heti iltapalan jälkee eristyksiin (oli olo miten hyvä tai huono tahansa), ja siellä piti sitten nukkua avoimin ovin.
Nyt oon taas omassa huoneessa. Ei mulla kai hirveästi paremmin mee ku vähä aika sitten, mutta nyt oon taas jaksanu tapella (ääniä, omaa päätä, ajatuksia) vastaan, sillä oon halunnu päästä lomille. Ja nyt mä pääsen huomenna lomille, ja oon sitten keskiviikkoon asti mökillä. Ihan kiva päästä tuulettuu täältä osastolta. Harmittaa vaan, ettei lääkäri myöntänyt yhtää pidempää lomaa.. Toisaalta, ehkä ihan hyvä näin, en tiedä oisinko mä edes pidemmän loman kunnossa.

Mulle on tullu hoitajat valittaa siitä, että nukun liikaa. "Antakaa mun nukkua, se on pakokeino, pako tästä kauheesta olosta ja äänistä" Mutta ei, nukun kuulemma liikaa. Pyh. Jos oisitte mun tilanteessa, ette yhtää ihmettelis mun nukkumisia...
Mua harmittaa yks asia tosi paljon. Vuosi sitten vietin koko kesän osastolla, yhdeksän viikkoa, enkä päässyt nauttimaan kesästä. Silloin vannoin itselleni, etten halua enää koskaan olla osastolla kesän tullen. Mutta missä mä taas oon. On heinäkuu, ja mä olen edelleen osastolla, ja tuun vielä olee pitkään osastolla. Kiroon itteni. Miks mun pitää olla taas kesä sairaalassa? Taas menee hukkaan yks kesä. Taas menee hukkaan kesä, jollon olis mahollisuus nähä kavereita, viettää aikaa rennosti. Samalla ku muut nauttii kesästä, mä lojun sisällä osastolla. Ja koska oon Kellokoskella, oon sen verran kaukana kotoo, ettei täällä käy kaverit ees moikkaamassa. On aika yksinäinen olo, jos rehellisiä ollaan.

Kaksi päivää ja sitten oon ollu osastolla putkeen jo puoli vuotta, kuusi kuukautta. Huhhuh. Mihin tää aika on menny?

Paha olo..

Viimeiset kaksi yötä on mennyt eristyksissä. Olo on ollut tosi huono, ääniä on ollut paljon ja samalla oma mieli on ollut tosi synkkänä.
Äänet huutaa: "tapa ittes, sun pitää kuolla, sä et saa elää, sä et ansaitse mitään hyvää, oot arvoton paska jonka pitää kuolla". Yritä siinä sitte ajatella positiivisesti, yritä siinä sitte olla tekemättä itelles mitään. Yritä siinä sitte jaksaa taistella, ku samaan aikaan ääni polkee sut maan rakoon ja vaatii ittensä tappamista.
Tällä hetkellä mä olen tosi loppu. Nukun melkeen ympäri vuorokauden. Nukkuminen on mulle pakokeino. Sillon mun ei tarvi kuunnella ääniä. Pääsen täältä pois, edes hetkeksi. Vaikka toisaalta näen sitten paljon unia itsetuhosuudesta. Mutta on se helpompi kestää kun tää jatkuva paha todellisuus.

Mä en tiedä kauan mä jaksan tälläistä. Miksei se (ääni) oo hiljaa ja jätä mua rauhaan? Miks se haluu mun kuolevan? Mä en jaksa enää kuunnella sitä. Se vie mun voimat, se pilaa mun elämän. Se vie multa elämän..

Diagnoosi

Lyhyesti nyt..
Tapasin ylilääkäriä viime viikon torstaina. Puhuttiin mun diagnooseista, ja hän teki mulle yhden haastattelun/kyselyn.
Mulla on skitsofrenia ja sen lisäksi epävakaa persoonallisuushäiriö. Lääkäri myös selitti, että skitsofrenia -diagnoosin voi saada hyvin erityyppisillä oireilla. Kaikki skitsofreenikot eivät siis oireile samalla tavalla. Itselläni ääniharhat puhuvat skitsofrenian puolesta. Ja mm. rankat mielialanvaihtelut ja voimakkaat tunteet puhuvat taas epävakaa persoonallisuushäiriön puolesta.

Tällä hetkellä on aika vaikeaa. Viikonloppuloma oli rankka, ja nukuinkin melkein kellon ympäri, sillä ääniä oli todella paljon, ne veivät paljon voimia..
En jaksa nyt kirjotella enempää, äänet huutaa, ei pysty keskittymään..

Sattuu, mä haluun pois

Muhun sattuu liikaa, mua ahistaa sikana
Samaan aikaan äänet huutaa, ne ei lopeta.
Sun pitää kuolla, et ansaitse apua
En saa elää, mun pitää kadota.
Mun tekee mieli kuristaa itteni,
Haluun hirttää ja tappaa itteni.
Muille olis parempi ettei mua ois,
Muut ois ilosii, että mä pääsin pois.
Tai jos et sä oo -mä oon.
Helpotus ja vapaus -sinne mä matkal oon.
Mä mietin paljo mun kuolemaa
-mun itsemurhaa
Millonkohan se päivä koittaa?

Kamala ahistus

Mä olen nyt viikonlopun lomilla osastolta. Tää päivä on menny ihan hyvin..siihen asti kunnes tulin käymää omassa himassa.
Ensimmäinen asia mitä tein, ku jäin yksin kotiin, oli itteni kuristaminen. Ja hemmetti että se tuntu hyvältä. En olis halunnu lopettaa sitä. Mut oli pakko lopettaa vielä ku pystyin. En haluis tehä sellasta mun vanhemmille, et ne löytäis mut mun asunnosta letku kaulassa...
Nyt hirvee ahistus päällä. Onneks meen yöks mun vanhempien luo.. vaikka ei se varmaa tätä oloo helpota.

Syömishäiriöni

En ole kirjoittanut paljoa syömishäiriöstäni, sillä se on erittäin arka aihe minulle. Se on vaikea asia käsitellä, ja myöntää itelleen, että on sairas, että on syömishäiriöinen.

Syömishäiriöni on muuttunut matkan varrella, vuosien myötä, ja se edelleenkin vaihtelee kausissa. Vähän aikaa sitten mulla oli meneillään paha ahmimiskausi. Kävin kaupassa, ostin ruokaa, ja ahmin salassa. (Miten noloa, miten hävettävää..). Ahmiessa mua kuovottaa koko ajatus ittensä ahtaamisesta täytee ruokaa. Silti teen sitä. Välillä ahmin ahdistukseen, välillä ahmin sen takia, että haluan itselleni myös fyysisen pahan olon. "Olen ansainnut vain huonoa oloa." Psyykkinen paha olo on koko ajan mukana, ja siks välillä sitä haluaa itselleen myös "oikean" pahan olon. Muhun pitää sattua, tavalla tai toisella. Fyysinen paha olo on jotain konkreettista, psyykkinen paha olo on vaan jotain...

Nyt syömishäiriöni on kääntynyt toiseen suuntaan: syömisten rajottamiseen. Skippaan joka kerta aamupalan. Nukun mielummin kuin syön.. Välillä oon skipannu myös lounaan. Ja päivällisen tullessa eteen, on älytön nälkä. Mutta siinä kohti itselleni hiipii ylpeys, siitä, että olen jättänyt syömättä nälästä huolimatta. Sitten mietin pitkään uskallanko syödä päivällistäkään. Lopulta syön vähän keittoa, josta seuraa hirveä morkkis. "Olisi pitänyt syödä vähemmän, tai jättää kokonaan syömättä."
Iltapala oli kauheaa. Oli kamala nälkä, mutta puntaroin silti pitkään, että saanko ottaa yhden ruisleivän palasen. Lopulta söin ruisleivän, mutta teestä jätin sokerin pois. Se olisi ollut ihan liikaa, laitoinhan siihen vähän maitoakin.
Samalla tätä kirjoittaessa huomaan miten syömishäiriöajatukseni pahenee. Se alkaa hallita mua liikaa. Mä pelkään sitä, mut samalla rakastan. Se pitää mut kontrollissa.

Tyhmintä tässä koko touhussa on se, ettei kukaan mun hoitohenkilökunnasta tiedä mun syömishäiriöstä. En uskalla puhua siitä. Ja vaikka ensin uskaltaisin avata suuni asiasta, menisin lopulta täysin lukkoon. Tiedän, että hoitohenkilökunnan olisi tärkeää tietää tästä, sillä tämä on tällä hetkellä varmaan isoin asia minkä kanssa joudun kamppailemaan. Ja tällä hetkellä kamppailen tän asian kanssa yksin. Ja se on aivan helvetin vaikeaa..

Osastohoidon jatkaminen vai kotiutuminen?

Mulla on hoitokokous viikon päästä tiistaina. Se jännittää, pelottaa, ahistaa. Siellä tullaan kysymään multa, että mitä haluan jatkon suhteen. Ja mä haluan kotiin, oon täynnä tätä sairaalaa. Viime kesä meni kokonaan sairaalassa, en halua saman toistuvan. Haluan päästä nauttimaan kesästä, tehä normaaleja asioita, ulkoilla koirien kanssa, nähä kavereita..
Muiden mielestä (hoitajien, psykologin ja toimintaterapeutin) en ole vielä valmis kotiutumaan. *kiroan mielessäni kaikki* Haluan pois täältä. Mutta ei mua päästetä. Luultavasti seuraava askel on kuntoutusosasto tai jokin kuntoutuskoti. *en halua en halua en halua* Haluan pois, suoraan omaan kotiin. Mua ahistaa. Kuntoutuskoti ei oo mua varten. Koti on mua varten. Toimintaterapeutti kysyi multa tänään, että pärjäisinkö nyt kotona. Vastasin että "joo ja ei". Tiedän että kotona olisi vaikeaa, mutta uskon ainaki siihen, että pysyisin hengissä ainakin tämän kesän. Vähän luulen, että jos nyt kotiudun, niin sitte oon syksyllä takas osastolla. ..tai no riippuu vähän..
Mulla olis yhet pääsykokeet nyt kesäkuussa. Jos sinne pääsis sisään, ni siinä ois ainaki tekemistä seuraavaks vuodeks.
Toisaalta mietin, oonko mä vielä missään opiskelukunnossa..? Rehellisesti sanottuna; en ole. Ja se tässä mua pelottaa. Jos pääsen sisään, pystynkö mä edes menee opiskelee sinne..
Miks mun elämä on näin vaikeeta vieläkin?

Muutama päivä sitten eräs mun peruskoulun pahimmista kiusaajista otti muhun facebookin kautta yhteyttä, ja pyysi anteeksi kiusaamistaan. Olen jo antanut anteeksi, vaikka unohda en koskaan. Ei sitä voi unohtaa sellasta asiaa, joka vieläkin aiheuttaa mulle pahaa oloa, ja jonka takia olen voinut ja voin huonosti.
Arvostin silti kuitenkin kiusaajani elettä. Hyvä jos hän on näin jälkeenpäin alkanut pohtimaan asiaa. Mutta kuten sanoin jo, minkäänlainen anteeksi pyyntö ei tuu poistaa sitä tuskaa mitä kiusaaminen on mulle aiheuttanu. Valitettavasti...

sekava olo, sekavaa tekstiä

Oon porukoilla tän viikonlopun.
Nyt iski älytön ahdistus ja paha olo. Äänet on taas vahvoja ja kovia. 'Se' huutaa mulle: "tapa ittes. Sun pitää tappaa ittes. .. sitte ku pääset omaan himaan. Sitten sun pitää kuolla. Sä kuolet, tavalla tai toisella, mahdollisimman pian. Sulla ei oo lupaa elää. Sä oot täys paska."
Voisin jatkaa sen paskan (äänen) kuunteluu loputtomiin, mut ei se rauhota sitä. Mun pitää kuulla se, ja tavallaa hyväksyy se mitä se puhuu, mut samalla yritän jättää sen enemmän taka-alalle. Mä en jaksa kuunnella sitä. Mut se ei lopeta. Vasta sitte ku saan nukahdettuu..

Sori, kauheen sekavaa tekstii. Mut sitä ne äänet on välillä. Saa mun olon sekavaks, eikä ajatukset toimi kunnolla. Kaikki on vaa siinä pahassa. Ajatusmyrskyssä. Äänissä. Pahassa olossa. Ahistuksessa.

Ei oo vähään aikaan ollu näin pahaa oloo. Haluisin satuttaa itteeni jotenki, eniten haluisin kuristaa itteeni. Mut en voi tehä sitä. Ahistaaaa. Voisko joku ampuu mut? En kestä tätä. Se ei lopeta. Ei ennen ku mä oon kuollu.

Haluan pois sairaalasta

Oon korviani myöten täynnä tätä sairaalaa. Haluun pois täältä. En haluu enää olla täällä. Ihanat kelit ja kesä puskee kovaa vauhtia päälle, ja täällä mä vaa lojun sisällä. Viime kesä meni kokonaa sairaalassa. En haluu et sama toistuu. Haluun päästä nauttimaan kesästä. Sairaala on siihe väärä ympäristö. Mut oon pakkohoidossa. Eikä täältä nii vaa lähetä. Kotiutuminen on pitkä prosessi, pieni askel kerrallaan. Ite haluisin jo omaan himaan. Nyt kuitenki pääsen vasta vaan viikonloppulomille, ja vanhempien luo.

Puhuin tänään toimintaterapeuttini kanssa siitä, että miten menen "kotiin päin". Sen keskustelun jälkeen tuntui siltä, että "en pääse täältä ikinä pois". Nukun kuulemma liikaa siihe nähden että voisin olla kotona. Kyllä, aamupäivät on vaikeita, en ole muutenkaan aamuihminen.. Lisäksi minun pitäisi olla aktiivisempi, tai olla enemmän oma-alotteisempi. Pitäisi myös olla ajoissa sovituissa tapaamisissa. Joo, olen saattanut olla pari minuuttia myöhässä, sillä oli vaikeaa päästä sängystä ylös. Mutta pääsin kuitenkin tapaamiseen.
Mulla on toiminu hyvin kemiat yhteen mun tän sairaalan toimintaterapeutin kaa. Tänää kuitenki jokin hänessä sai minut ärsyyntymään. Eikö se näe miten mä yritän? Eikö se näe miten pikän matkan olen tämän hetkiseen oloon kulkenut? Eikö se näe, että mä oon edistynyt? Lopulta hän kuitenkin sanoi huomanneensa edistymiseni ja kehui saavutustani. Kuitenkin hän sanoi, että matkaa on vielä paljon.. Tapaaminen jätti päälle pelon siitä, että joudunko olemaan vielä kauan täällä. Milloin pääsen pois?

Idiootti hoitaja...

Lyhyesti: mulla on mäntein omahoitaja.
Mua ahisti ihan sikana, ja menin pyytää tarvittavaa. Omahoitajani tokaisi: "tää taitaa olla sulla vaan tapana". Juu, paha olo on mulla tapana. Ikävä tapa. Kiitos paljon sun kannustavasta tyylistä ja avusta. Ainaki onnistuit mulla lisäämään ahdistusta. Näin hyvin hoidetaan potilaita. Sanotaan että paha olo on vain tapa. Helvetin raskas tapa.
Mitä uutta opin hoitajalta: omaan ahdistavaan oloonsa ei kannata hakea tarvittavaa, joka voisi auttaa, sillä ahdistus on vain ikävä tapa ja josta pitäisi syyllistää itseään...
Lievästi sanottuna; nyt keittää. Miten joku hoitaja voikin olla niin väärällä alalla.. Eikö hoitajien tehtävä (yleensä?) ole se, että yritetään auttaa potilasta, eikä päinvastoin: tarkotuksena pahentaa potilaan oloa.
Kiitos sinun, mäntti, mulla on tällä hetkellä tosi paha olo, ja joudun pärjäämään sen kanssa yksin, sillä apua ja helpotusta oloon ei saa ainakaan hoitajalta.

Valtava ahdistus

Katoin ohjelmaa 112 ja ahistus nous sekunneissa. Tuli mielee omat itsariyritykset, tuli mielee ittensä kuristaminen. Ja nyt ahistaa nii paljo että itkettää. Muhun sattuu. Mun pitäis nukahtaa. Mä haluun pois tästä. En kestä. En pysty.
Ja nyt pitää vaa odottaa että mun äsken saama lääke alkais auttaa. 30 minuuttii menee ainaki. Miten mä kestän tän odottamisen.. no ainaki yritän vähä kirjotella. En tiiä auttaako se mitään. Ei varmaan. Mutta ainaki saan tän olon vähä ulospäin, pois musta.

Tänää puhuttii psykologin kaa siitä, miten tuskallisii tunteita vois sietää, et miten niistä pystyy selviytymään. Nyt tuntuu: en pysty, en jaksa, en haluu tätä tunnetta. Tää sattuu. Tää tuntuu tosi pahalta. Yritä siinä sitte siirtää ajatuksia muualle tai kestää tätä oloo. Miks tää paha olo tuntuu näin hemmetin pahalta?

"Sä oot aika lihava tyttö", sanoi yks vanhempi miespotilas. Tästä on jo pari viikkoa, mutta satuttavat sanat pysyy edelleen mielessä. Itken, koska se on totta. Tiedän olevani valtava. Siksi mä vihaan itteäni. Miten musta tuli tällänen? Miten entisestä anorektikosta voi tulla näin lihava? Olen pettänyt itseni. Olen huono ja vastenmielinen. Vihaan itseäni. Vihaan itseäni niin paljon, että haluan kuolla. Haluan pois tästä olosta. Haluan pois tästä kropasta. Vihaan itseäni enemmän kuin mitään. Ja siksi mä haluan kuolla..

Taistelutahto

Palasin pari tuntia sitten viikonloppulomalta takaisin osastolle. Tuli pysähdys ja isku vasten kasvoja. "Tätäkö mun todellisuus on tällä hetkellä; Osastoa. Pysähtymistä. Omien olojen kanssa kamppailua."

Viikonloppu meni nopeasti. Oli kiva päästä 'tuulettumaan' osastolta. Mutta osastolle oli vaikea palata. Se muistutti minua siitä, missä en ole. En ole terve. En ole opiskelukunnossa. En ole kotikunnossa. En pärjää yksin.
Tänään mulla heräs kuitenkin pieni taistelutahto. Mä haluan yrittää. Mä haluan yrittää pysyä hengissä.
Heti ton ylläolevan kirjotettua mut valtas epävarmuus ja ääni alko huutelee "ei mistään mitään tuu. Sä et voi selvitä tästä hengissä. Sun on kuoltava." Oon iteki epävarma, enkä tiedä miten tästä eteenpäin. Mutta just tällä hetkellä mä haluan taistella. Haluan yrittää selvitä. Se ääni ei saa voittaa tätä.

Epäonnistuja

Mulla olis huomenna pääsykokeet. En oo menossa, koska en oo pystyny yhtää treenailee sinne. Voimat ei oo riittäny siihen. Ja nyt on tosi epäonnistunu olo. Tää oli ainoo mihin mun piti jaksaa mennä, enkä nyt sitte jaksa. Oon surkee, mokailija, epäonnistuja. Syytän itteeni tosi paljon. Oonhan mä syypää tähän. Mun olis pitäny voida paremmin. Mun olis pitäny jaksaa treenata. Mut en jaksanu, ja siks oon nyt yks idiootti. Ne pääsykokeet ois ollu tärkeet. "Ei se mitään, sä oot vielä nuori, ens vuonna sit uus yritys!", sano jotkut mulle. Joo oon vielä nuori ja on mulla aikaa, mut ei se silti muuta oloa siitä että on täys luuseri, ku en oo pystyny harjottelee.

Nää pääsykokeet oli yks niistä asioista mitkä on pitäny mua hengissä. "Ehkä pääsen vielä tekee sitä mistä todella nautin." Mut nyt ku siirtyy nää pääsykokeet taas vuodel eteenpäin. Turhauttavaa. Oon tosi pettyny itteeni. "Epäonnistunu luuseri paska" Ei musta oo mihinkään, ku en mä ees yksii pääsykokeisii oo saanu aikaseks valmistautuu.

Tää on iso pettymys mulle. Ahistaa koko asia niin paljo, et haluisin vaa nukahtaa ja unohtaa koko asian. Mä haluan pois täst maailmast. Ees vaikka hetkeks siihe "kuristusmaailmaan", pois täältä todellisuudesta. Mä en kestä tällästä epäonnistumista, tätä oloa. Mä haluan pois.

Puhuin tänään omahoitajani kanssa. Omahoitajani mietti, että olenko mä edes tällä hetkellä missään lomakunnossa. Sanoin että olen, vaikka samaan aikaan takaraivossa ajattelin, etten todellakaan ole. Silti lähdin lomalle. Halusin edes hetkeksi pois osastolta, vaikka ei täällä vanhempien luona ole yhtään sen parempi. Kuitenkin olen sunnuntaihin asti lomalla. Saa nähä miten sujuu. Nyt on ainaki tosi pettyny olo itteensä.

Itsemurha ratkasu kaikkeen?

Kirjoitin pitkän tekstin, jossa olin hyvin koonnut ajatukseni yhdestä asiasta. Onnistuin kuitenkin sählätessäni poistamaan tämän tekstin. Ja nyt tämä kirjoitus ei ole yhtään sellainen kuin halusin sen olevan, mutta yritän silti kirjoittaa jotain tästä aiheesta.

Oon viime aikoina tajunnu itestäni vielä entistä paremmin yhen asian. Mä en kestä mitään pettymyksiä, epäonnistumisia tai vastoinkäymisiä. Ja mun ratkasu kaikkiin vastoinkäymisiin on itsemurha-ajatukset ja sitä kautta itsemurha. Se on mun ratkasu kaikkeen, tosi ärsyttävissä määrin. Mulla on olemassa "vääränlainen ratkasu" kaikkeen. Ja mä tajuan sen. Jos jokin menee pieleen tai eteen tulee joku vaikeus, mun ensimmäinen ajatus on "mun pitää tappaa itteni".

Jos esim.
Joku huutaa mulle -> ärsyyntyminen, suuttuminen, itsemurha-ajatukset
Lääkäri ei päästä mua lomalle, jota oon odottanu -> pettymys, itsemurha-ajatukset
Teen ruokaa, joka menee pieleen -> ärsyyntyminen, itsesyytökset, itsemurha-ajatukset...

Voisin jatkaa tota listaa loputtomiin. Ja aina sama kaava. Joka kerta mun mieli näkee itsemurhan ratkasuna kaikkeen.
Tiedän, et mun pitäis oppii uusii keinoi ratkasta ongelmat. Ei kaikkeen epäonnistumisiin ja pettymyksiin voi olla ratkasuna ittensä tappaminen. Mut mulla se vaan sattuu olee niin. Haluisin täst ajattelutavasta/ -kulusta eroon, mut tiiän, etten yksin siihen pysty. Mä tarvin siihen apua. Mut samalla mä mietin, ettei mun oo mahollista päästä täst syvälle juurtuneesta ratkasusta eroon. Oon käyny 4,5 vuotta terapiassa, eikä itsemurha-ajatukset oo yhtää helpottanu tänä aikana. Ne on ehkä jopa vahvistunu välillä. Tietenki on ollu helpompia aikoja, mut pääasiassa itsemurha-ajatukset on pysyny, tai ne on aina jossain kohti tullu takasin ja entistä vahvempina.

Salkkareissaki tänään hyvin sanottu; "et sä voi luovuttaa heti ku tulee kriisi eteen"
En niin. Mut silti ensimmäinen ajatus on mulla aina itsemurha. Ja 'huvittavaa' täs on se, et ärsyyntymisen jälkee, ajatus on taas sellanen et "kuolemalla pääsen eroon tästä kierteestä".

Jos mulla on joku tavote, mä elän ainoostaan sen tavotteen voimalla. Sitten ku tavote on saavutettu, eikä oo uutta tavotetta tai suunnitelmii tulevaisuudessa, alkaa itsemurha pyörii mielessä. Mä pysyn elossa aina hetken kerrallaan, tavote kerrallaan. Sitten ku mulla ei oo mitään tavoteltavaa, itsemurha-ajatukset valtaa mielen. Helppoahan olis ajatella, et aina vaa uus tavote mieleen, ni sillee pysyn elossa. Mut asia ei oo ihan noin yksinkertanen.

Oon taas törmänny samaan vaikeuteen, mikä mulla oli viime syksynä lukion kanssa. Ajattelin, et koska en oo työkykynen, en haluu elää. Nyt on kaikkii pääsykokeita, mut samalla mun mielen taustalla on asia, jota en saa kumottuu; "mä en oo työ- tai opiskelukykyinen tällä hetkellä". Ja koska opiskelu on mulle älyttömän tärkee asia elämässä, tuntuu työkyvyttömyys nii pahalta, että mä haluan kuolla. Jos mä en pysty opiskelee tai tekee työtä, mä en nää järkee mun elämässä...

Tästä kirjoituksesta ei tullu yhtää sellainen kuin kuin piti, ja sekin nyt sitte ärsyttää ;(

Ainiin, tapasin tänään lääkärin. Olen ollut nyt 3kk pakkohoidossa, ja lääkäri ilmoitti, että pakkohoitoa jatketaan, taas 3kk eteenpäin. Hoitajan nähdessä pettymykseni, sanoi hän, että pakkohoito tietenkin lopetetaan heti kun sitä ei enää tarvita. Toivottavasti mulla ei mee taas koko kesää sairaalassa. Oon niin täynnä tätä sairaalaa!

Pitäisikö puhua vai jättää puhumatta?

On asioita, joita on vaikea sanoa ääneen. On asioita, joista en halua puhua. On asioita, jotka vaivaavat mieltäni, mutta joista en pysty puhumaan. En, vaikka haluaisin. On asioita, joista en puhu, sillä jo niiden ajatteleminen saa minut ahdistuneen pahoinvoivaksi.
On pari asiaa, jotka satuttavat mieltäni jatkuvasti. En pysty puhumaan niistä. En saa niitä ulos itsestäni. Kirjoittaminen on ollut mulle keino puhua ja sanoittaa olojani. Silloin kun en ole pystynyt puhumaan, olen kuitenkin pystynyt kirjoittamaan. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, etten saa asioita ulos minusta edes paperille tai tässä kohtaa ruudulle. Miksi se on niin vaikeaa? Ehkä sen takia, että nämä ovat asioita, joita en ole tottunut käsittelemään. Vältän niiden kirjoittamista täällä blogissakin, vaikka samalla haluaisin, että tämä blogi on ennen kaikkea minua varten. Haluaisin pystyä kirjoittamaan täällä kaikesta sen enempää sensuroimatta ajatuksiani ja olojani. Haluaisin pystyä kirjoittamaan myös niistä kaikkein vaikeimmista asioista. Sillä ehkä silloin joku toinenkin samojen asioiden kanssa painija, saisi sanotuksi oloaan. Ehkä itsekin pääsisin silloin eteenpäin. Nyt junnaan samassa..

Yksi kipeimmistä ja vaikeimmista asioista elämässäni on syömishäiriöni, jonka kanssa olen joutunut painimaan yli kahdeksan vuotta. Se mikä tekee syömishäiriöstäni niin vaikean sanoitettavan, on sen muuttuneisuus vuosien varrella. Syömishäiriöni alkoi anorektisella oireilulla, kaikkine syömisten säännöstelyillä ja pakkoliikkumisilla. Sitten mukaan tuli oksentelu, ja myöhemmin ahmiminen.
Minua hävettää, ahdistaa, nolottaa. Ja nyt haluan lopettaa tämän kirjoittamisen tähän. En halua ajatella vuosien epäonnistumista...

En pysty enää saamaan sanoja ulos ruudulle. En oikeastaan edes halua. Haluan pysyä hiljaa. Mutta auttaako se minua? Vuosien kokemusten myötä voin sanoa, että ei auta. Nyt kuitenkin tuntuu paremmalta olla kirjoittamatta enempää.

Liian lähellä, samalla liian kaukana..

En tiedä mistä alottaa, kun en paljoa muista.
Lauantai - sunnuntai välisenä yönä paras kaverini toi minut takaisin osastolle. Oloni oli sen verran huono, että olin aikonut tappaa itseni illalla. Pitkän vääntelyn jälkeen suostuin lähtemään takaisin Kellokoskelle.
Kellokoskella tavarani tutkittiin sen jälkeen kun olin sanonut aikovani ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Sormet ristissä paha puoli salaa toivoi, ettei mun lääkevarastoa löydettäisi, mutta samalla toivoin myös sitä, että ne piilossa olevat lääkkeet löydettäisiin. Mitään hoitaja ei kuitenkaan laukustani löytänyt. Samaan aikaan sisäisesti pompin riemustani ja itkin pelosta. "Nyt mulla on oikeasti mahdollisuus kuolla...apua.."

Jossain kohti hoitajat antoivat mulle normaalit iltalääkkeet, ja he sanoivat hyvää yötä. Itse marssin silloin huoneeseeni laukun kanssa, jossa oli pelottava määrä unilääkkeitä.
Muistan istuneeni jonkin aikaa sängylläni miettien (mitä tehdä) ja samaan aikaan katsellen huonekaverini tuhisevaa nukkumista. Tiesin, että jos vetäisin kaikki mukana olevani lääkkeet, nukahtaisin huonekaverini viereiselle sängylle, enkä aamulla enää heräisi siitä...
Vedin lääkkeet rauhallisesti viisi kappaletta kerralla kurkusta alas. Yhteensä vedin lääkkeitä 92 kappaletta...
En ole varma mitä sitten tapahtui. Lähdin vessaan, mikä ei toisaalta ollut mikään paras idea, sillä hutera kävelyni (ja puheeni) paljasti kaiken hoitajille. Lopulta hoitajat saivat tietää mitä olin vetänyt ja kuinka paljon. Toinen hoitajista ei ollut uskoa korviaan ja toisti hämmästyneenä "mitä? 90 kappaletta??"
Sitten en muista mitään. Tiedän sen mitä mulle on kerrottu. Olin yön kuulemma Jorvissa. En muista mitä siellä on mulle tehty. Ilmeisesti juotettu hiilejä (sillä sitä löytyi paidastani), otettu sydänfilmejä (sillä niitä lappusia löytyi ympäri kehoa), luultavasti olen myös ollut tiputuksessa, sillä kämmenessäni on neulan jälki... Mua ärsyttää tää epätietoisuus kun en tiedä mitä oon tehny tai mitä mulle on tehty.
Tänään mulle sanottiin, että toi oli erittäin vakava yritys, johon olisin kuollut jos olisin nukahtanut huoneeseeni (enkä esim lähtenyt vessaan). Äitikin sanoi mulle, sellasella äänellä mitä se ei oo ennen sanonu, "sä kävit todella lähellä kuolemaa".
Nyt kun mietin; onko parempi että jäin eloon vai olisiko ollut parempi kuolla? Ajatuksia on monia sen suhteen. En tiedä. Halusin pois. En päässyt. Olen pettynyt. Surullinen ja ehkä hieman ahdistunut. Toisaalta. Olen elossa. Mikä on toisaalta helpotus ja toisaalta iso pettymys..

Oonko mä enää sunnuntaina hengissä?

Oon menossa tänää viikonloppulomalle, pe-su. Ihan kiva päästä hetkeks pois sairaalasta...MUTTA...ääni on suunnitellu taustalla mun itsemurhaa. Yritän olla tekemättä mitään, mutta samaan aikaan mua pelottaa aivan helvetisti. Pelkään, että vedän ne mun lääkkeet mitkä mul on varastossa kotona. Ja niitä on paljon. Luulen, et tällä kertaa jopa ihan riittävästi itteni tappamiseen..
En oo puhunu mun ajatuksista ja suunnitelmista hoitajille. Ne luulee, että voin hyvin. Tänäänkin puhuin yhen hoitajan kaa, ja se mainitsi jo uloskirjauksen. Miten mä oon taas onnistunu huijaamaan kaikkia? Jopa itteeni...
Äiti ja mummu tulee hakee mut lomille, ehkä puolen tunnin sisää. Millä fiiliksillä mä lähen lomille? Älytön ahdistus ja valtava pelko 'päällä'. .."mitäköhän tulee tapahtuu? Oonko mä enää edes sunnuntaina hengissä..?" Jos en, ni mä oon pahoillani, se ääni voitti. ;(

Pääsenköhän ikinä pois sairaalasta?

Mulla on taas sellainen olo, etten taida päästä sairaalasta vielä pitkään aikaan himaan. Pyysin tällä viikolla viikonloppulomaa -en saanut lupaa. On kuulemma liian suuri riski, että teen itselleni jotain. Minulle ei myönnetty edes lupaa mennä äitini kanssa Järvenpäähän, missä olisi ollut hieman kauppoja kierreltävänä ja vähän enemmän nähtävää tähän Kellokoskeen verrattuna. Lievästi sanottuna tämä harmitti ja ärsytti, turhautti. Miksen voisi olla paremmassa kunnossa?
Toisaalta en ihan täysin ymmärtänyt miksei minua päästetty lomalle. Viimesin itseni kuristaminen oli viime maanantaina. Sen jälkeen on mennyt 'paremmin', en ole ainakaan tehnyt itselleni mitään. Lääkärin mielestä itseni satuttamisesta oli kulunut liian vähän aikaa, "olihan se tällä viikolla". Typerä omahoitajani sanoi minulle jo tiistaina, että mun on turha lomaa hakea, sillä hän ei sitä ainakaan aio puoltaa. Jorvissa olisi ollut eri meininki. Siellä hoitajat (ja lääkäri) olisivat sitä mieltä, että koska viimesimmät päivät on mennyt ihan hyvin, niin hyvin voi myös lomalle lähteä. Olen ollut Jorvissa niin paljon, että täällä Kellokoskella eri tavalla tehtävät asiat ärsyttävät. Sen olen ainakin huomannut, että tällä Kellokosken osastolla, jolla olen, on vaikea saada lomaa, tai jokainen loma katsotaan ja harkitaan erittäin tarkkaan. Jos samalla viikolla tai lähiaikoina on ollut jotain vaikeaa oloa, on silloin vaikea saada lomaa, vaikka itse kuinka selittäisi, että pärjää.
Itse koitan ainakin nyt tsempata, sillä reilun viikon päästä maanantaina, on mulla pääsykokeet (!!!), ja haluan varmistaa että pääsen sinne. Mun pitää nyt olla 'kunnolla'. Putouksen Antskun sanojen mukaan, "mie romahan", kirjaimellisesti, jos en pääse pääsykokeisiin. ;( Mutta kyllä mä aion sinne päästä. Peukut vain pystyyn, ettei lääkäri tai hoitajat (erityisesti typerä omahoitajani) kuse tätä..

Äänen kanssa taisteleminen

Palasin tänään illalla takasin osastolle viikonloppulomani jälkeen. Viikonloppu oli ihana, helpottava ja mukava, mutta samaan aikaan myös epävarma ja pelottava. Ääni on ollut taas vahvempana, ja se on voimistumaan päin. Mua pelottaa. Tämän viikon olen sinnitellyt jotenkin, mutta nyt tuntuu, etten enää jaksa. En jaksa enää taistella ääntä vastaan. Olen väsynyt sen kuuntelemiseen. Miksei se voi olla hiljaa?

Näin tänää terapeuttiani pitkästä aikaa. Se tuntui oudolta, mutta samalla hyvältä. Vaikka toisaalta myös turhalta. Puhuimme siitä miten selviän äänen kanssa. Puhuimme myös siitä, että äänen kanssa voisi oppia elämään. Mutta miten sitä voi oppia elämään äänen kanssa, joka koko ajan käskee itseäni tappamaan itseni? Joka koko ajan haukkuu ja väheksyy minua. Joka polkee minut maan rakoon. Miten sen kanssa voisi oppia (??) elää? En ymmärrä. Tarkottaisiko sillon se, että hyväksyisin kaiken mitä se ääni mulle sanoo? Tarkottaisiko se sen myöntämistä, että ääni on oikeassa? Vaikka tiedän sen olevan.
Tällä hetkellä mua pelottaa, että teen itselleni jotain. Pelkään ääntä. Se haluaa mun kuolevan. Mutta samaan aikaan haluaisin itse elää. Mutta en äänen kanssa.. Pelottaa, että ääntä ei saada kukistettua lääkkeillä. Pelkään, että mikään ei auta siihen. Että mikään ei saa sitä hiljenemään. Pelkään siksi, koska tiedän, etten voi elää, jos tämä ääni on pysyvä. En kestä kuunnella sitä. Se saa minut haluamaan pois.
Minulla on valtava jokapäiväinen haaste: miten selvitä hengissä tästä päivästä?

Äänen suunnitelma

En ole kirjoittanut vähään aikaan.. Kohta on tultu lojuttua kellokoskella jo kuusi viikkoa (!?). Mihin kaikki nämä viikot ja päivät häviävät?
Olen tällä viikolla alkanut saamaan ekaa kertaa enemmän vapauksia. Käyn ulkoruokailuissa syömässä, ja pääsen kulkemaan yksin salille ja toimintakeskuksen ryhmiin. Tai tänään kuljin ekaa kertaa yksin, ilman hoitajia. Samaan aikaan se tuntui erittäin hyvältä ja vapauttavalta, mutta myös pelottavalta. "Olen yksin. Ja nyt voin satuttaa itseäni ilman että kukaan sitä estää. Minulla on tilaisuus tappaa itseni", oli ensimmäinen ajatukseni yksin ollessani.

Minulla on nyt mennyt hieman paremmin. Tai miten sen nyt ottaa. Ainakin olen nyt yrittänyt tsempata, koska olen halunnut päästä viikonloppulomille. Ja nyt viikonloppuna pääsen lomille, jos kaikki on mennyt ihan hyvin. Yritän ajatella, että voin paremmin, mutta samaan aikaan se tuntuu valehtelulta, sillä ääni suunnittelee 'hiljaisesti' itteni tappamista. En ole puhunut äänestä hoitajille. Enhän muuten pääsisi lomilla saatikka mitään yksin liikkumisia. Mutta äänellä on menossa parhaillaan suunnitelma. Sitä houkuttaa mun hukuttaminen. Tässä on joki vieressä. Ja heikot jäät....
Ääni on ovela. Se pysyy vähän taka-alalla, nii ettei se häiritse mua tällä hetkellä paljoa, mutta siellä takana se on koko ajan, ja siellä takana se suunnittelee pahaa.
Mua vähän pelottaa. Tai aika paljon. Tiedän, että pystyn tsemppaamaan tämän viikon. En aio tehdä itselleni mitään. Mutta sunnuntai iltana kun tulen takaisin osastolle lomilta... en tiedä mitä sitten tapahtuu.. Pelottaa että ääni voimistuu ja ottaa mut haltuunsa..

Pysähtyisitkö sinä auttamaan?

Luin jokin aika sitten lehdestä eräästä muistisairaasta vanhuksesta, joka oli lähtenyt kävelemään pois hoitokodista pelkissä yövaatteissa, ja kävellyt jonkun keskustan ohi ja pysähtynyt lopulta puun juurelle istumaan. Tämä kaikki siis pakkasessa. Lopulta vanhus oli kuollut kylmettymiseen.
Miksei kukaan ollut pysähtynyt kysymään, että onko vanhuksella kaikki hyvin? Varmasti hän on herättänyt huomiota liikkuessaan vähissä vaatteissa pakkasella. Miksei kukaan pysähtynyt auttamaan?
Tähän samaan ongelmaan olen itsekin törmännyt itseni kohdalla.
Viime syksynä seisoessani eräällä sillalla aikoen hypätä sieltä alas, herätin varmasti huomiota sillä ravasin sitä siltaa edes takas, välillä jopa hieman kiiveten kaiteelle. Ihmisiä kulki koko ajan ohi. Ihan koko ajan. Sain paljon pitkiä katseita, outoja ilmeitä, ja jopa yhden ystävällisen hymyn. Mutta miksi kukaan ei pysähtynyt kysymään, että onko minulla kaikki hyvin? Miksi kukaan ei pysähtynyt, silloin kun olisin eniten tarvinnut apua? Eivätkö he nähneet tuskaisuuttani, epätoivoani? Eikö heillä käynyt mitään mielessä? Miksi kukaan ei auttanut? Miksi?
Lopulta seisottuani sillalla kolmisen tuntia, paras kaverini tuli hakemaan minut sieltä pois.
Olen aina sanonut, että ei mua haittaa jos kukaan ei auta mua. Ei se mitään, enhän mä ansaitse edes apua. Mutta se saa minut vihaiseksi kun ajattelen, että mitä jos sillalla olisi seisonut joku muu eikä häntä olisi autettu..? Miten ihmiset voivat olla niin välinpitämättömiä? Miksi kukaan ei pysähtynyt?
Pysähtyisitkö sinä?

Toisaalta viime kesänä kaksi erittäin ystävällistä tuntematonta ihmistä pysähtyi kyselemään vointiani. Istuin junaradan lähellä penkillä. Ajatukseni olivat erittäin itsetuhoisia ja minulla oli äärettömän paha olo. Jossain kohti kaksi naista käveli ohitseni, ja lopulta kääntyivät minua kohti. He sanoivat: "pakko kysyä, koska näytät erittäin surulliselta, että onko sulla kaikki hyvin?" En odottanut kenenkään pysähtyvän, ja pelästyin hieman. Lopulta sanoin leveä hymy kasvoillani, että ei mulla oo mitään hätää. Toinen naisista kysyi vielä uudestaan: "oletko aivan varma, onko sulla kaikki hyvin?" Edelleen hymyilin ja vastasin valehdellen, että kyllä. Vaikka samaan aikaan ajattelin, että "apua, tarvitsen apua, aion tappaa itseni, auttakaa minua". Sisäinen avunhuutoni ei päässyt kuitenkaan ulos asti. Niimpä naiset pahoittelivat häirintäänsä ja lähtivät epävarman olosina pois luotani.
Jos tapaisin nämä naiset uudelleen, halaisin heitä ja kiittäisin. Kiitos, että osotitte välittämisenne, vaikka itse torjuinkin teidät. Teidän laisianne pitäisi olla enemmän.
Tiedän, että herätin huomiota penkillä istuessani, sillä olin t-paidassa, ja käteni ovat täynnä viiltelyarpia. Ehkä huppari päällä, kukaan ei olisi pysähtynyt..? Ellei surullisuuteni puskenut tarpeeksi läpi, ei voi tietää...

Huono päivä

Mulla on menny tässä pari päivää jopa yllättävän hyvin. On ollut ahdistusta, mutta siihen on auttanut nukkuminen. Siksi olenkin nukkunut, tai ainakin yrittänyt nukkua paljon. Eilenkin menin nukkumaan jo yhdeksän maissa illalla. Heräilin kyllä paljon yöllä, mutta sain aina jatkettua unia vähän ajan kuluttua.

Mulla on ollut vähän syyllinen olo siitä, että oon nukkunu. En ole ollut parhaan kaverini tukena niin paljon kuin haluaisin. Useimmiten olen nukkunut silloin kun hän ehkä olisi tarvinnut kuuntelijaa tai juttukaveria. En ole ollut läsnä. Miten voisinkaan olla täysin läsnä hänelle kun olen jumissa pakkohoidossa Kellokoskella. (Siksi kiroan välillä tämän koko paikan.) Mutta silti, tuntuu etten tee tarpeeksi. Minun pitäisi olla parempi. Haluaisin olla parempi ystävä. Mutta tällä hetkellä olen tosi surkea sellainen. Olen jumissa osastolla ja kun minun kuuluisi olla hereillä, minä nukun.

Eilen ääniä ei tainnut olla yhtään. Ehdin jo pelästyä, että tältäkö, näin rauhalliselta, oma olo tuntuu kun parantuu, mutta pelkäsin turhaan sillä paha olo ja ääni on täällä taas tänään. Ääni huutelee vakiolauseitaan: "mene hirttämään ittesi, tapa ittesi!!". Ja taas tuplaten kovempana mitä aiemmin..

Tänään on ollut huono päivä, heräämisestä alkaen. Faija kävi aamupäivällä moikkaamassa mua. Ihan piristävää, mutta ei se huonoa päivää tai ääniä poistanut..
Nyt on niin paha olo, että ihan oksettaa fyysisesti. Haluan kuolla. Haluan pois. En jaksa tätä enää. Olen syönyt päivän tarvittavat loppuun. Mikään ei auta. Haluaisin vain nukkua pois. Haluaisin hirttää itseni. Haluan tajuttomaksi. Ja sitten kuolla. Päästäkää mut pois. :(

"hyvän olon tila"

Ääni on taas voitolla. Toimin eilen illalla täysin sen vallassa. Miksi? Koska se oli erittäin voimakas ja hävitti täysin sen hyvän puolen. Ääni käski ja toimin sen mukaan. Miten tyhmää. Ja kaiken lisäksi sen jälkeen kun olin tuonut esiin vasta-ajatukseni. Tai ehkä juuri siksi. Äänen oli voimistuttava, jotta se saisi taas minut hallintaansa. Olen huomannut tämän ennenkin. Aina kun yritän vastustaa sitä tai teen jotain sen eteen, että se hiljenisi, se koventaa otettaan. Ja se tekee sen todella voimakkaasti, niinkuin eilenkin..

Menin vessaan hirttämään itseni. Äänen käskemänä. En ole varma mitä tapahtui, sillä mulla on muistiaukkoja jostain kohti. Ensin oon letku kaulassa "hyvässä tilassa" ja seuraavaksi kaksi hoitajaa yrittää taputellen ja puhutellen herättää mua.. Ilmeisesti olin ollut tajuttomana. Mutta ainakin tiedän päässeeni siihen mun "omaan maailmaan". Se on tila missä korvissa humisee ja jyskyttää, mutta samaan aikaan ajan- ja paikantaju hävii kokonaan. Ehkä se on se tila, juuri ennen kuin menee tajuttomaksi.. :o Mutta se tila on hyvä tila. Siinä ei tunne mitään kipua tai pahaa oloa, siinä tilassa on hyvä olla. Ja ehkä siksi haluan yhä uudestaan ja uudestaan kuristaa itseäni, jotta pääsisin uudelleen tähän hyvän olon tilaan. Haluan pystyä tuntemaan edes hetken aikaa jotain muuta kuin pahaa oloa.

Se ääni hallitsee mua

"Sun pitää tappaa ittes.", se (ääni) huutaa mulle. "Sun pitää mennä hirttää ittes. Sä oot arvoton. Sun on pakko hirttää ittes. Mä en anna sulle vaihtoehtoja. Sä et saa vastustaa mua!"

Miksei se anna mun olla? Mikä oikeus sillä on päättää MUN elämästä? Miks se saa pakottaa mut tappamaan itteni, vaikka mä en ite sitä haluais.
Mut ei mulla oo sananvaltaa siihen. Se saa tehä mulle ihan mitä tahansa se haluaa. Mä en saa vastustaa sitä. Enkä mä vastusta. Koska mä pelkään sitä..

Oon tällä hetkellä Kellokoskella osastolla. Oon ollu viikon verran täällä. Vaikeeta on. Yritän pysyä hengissä ääneltä ja itseltäni. Taistelua, jatkuvaa sellaista..

Pelkään, että tapan itseni. Ääni pakottaa. Pelottaa..

Mikä pitää mut pinnalla

En enää edes tiedä mistä tai mitä kirjoittaa. Useimmiten on parempi jättää kirjoittamatta. Sen olen todennut. Mutta tänään ei. Tänään minä kirjoitan. Vaikka tää onkin nyt tämmöinen nopeasti kirjoitettu ja varmasti ajatussekamelska. Pahoittelut jo etukäteen.

Mitä mulle kuuluu? Vaikeeta, edelleen vaikeeta, mutta pystyn ehkä hieman paremmin hallitsemaan itsetuhoisuuttani. Äänet saattavat huutaa täysillä, mutta pystyn silti olemaan satuttamatta itseäni. En aina. En todellakaan aina. Mutta paljon paljon useammin kuin aiemmin. Jos verrataan siihen, kun toimin aina täysin äänien ohjaamana, niin nyt toimin enää 90% äänien ohjaamana ;( Kai sekin on jokin parannus.
Ja diagnooseista sen verran, että lääkäri sanoi, että mulla olis psykoottinen masennus ja lisäksi dissosiaatiohäiriö, tämän entuudestaan diagnosoidun epävakaa persoonallisuushäiriön lisäksi.

Tällä hetkellä mulla on ollu kaksi asiaa, jotka on pitänyt mut hengissä. Yksi on ratsastus. Ratsastuksen takia haluan elää. Sillä hepojen vieressä ja hepan selässä olen normaali, oma itseni ja olen onnellinen, aidosti onnellinen. Hepan harjaaminen on rauhoittavaa ja rentouttavaa. Siitä yksinkertaisesti tulee vain niin hyvä olo, ihan vain oleminen hepan vieressä. Se on mukavaa, kivaa, vapauttavaa.
Mulle on aina ollut eläimet tosi tärkeitä ja rakkaita, ja pienestä asti olen ollut jotenkin luontainen eläinten kanssa. Osaan olla niiden kanssa; saan ne rauhoittumaan ja rentoutumaan jos ne on kireitä tai 'vihaisia' ja niillä on sama vaikutus muhun. Musta tulee rento ja rauhallinen eläinten seurassa.
Ratsastus ja hevoset on yksi niistä asioista, joiden takia haluan taistella elämän puolesta. Ratsastus on tällä hetkellä asia, joka pitää mut elossa. Minkä takia tämä seuraava kertomani asia mietityttää minua...

Minulla oli eilen tiistaina hoitokokous. Siellä lääkäri kertoi, että hän laittaa lähetteen Kellokoskelle, ja siirryn sinne yhdelle osastolle n. viikon päästä. Siis Kellokoskelle. Niin kauas? Kun lääkäri oli ilmoittanut asian, katsoin äitiä ja kysyin ensimmäisenä, että miten ratsastuksen käy? Äiti ja lääkäri yrittivät rauhoittaa minua ja selittää, että ensin mun on hoidettava itseni kuntoon, ja sitten voin ratsastaa vaikka kuinka paljon haluan. Että "muutama viikko siellä ehkäpä..jos menee saman verran kuin viime kesänä..se yhdeksän viikkoa". Tajuan yhä enemmän miten tärkeää ratsastus on minulle, sillä tätä kirjoittaessa kyyneleitä valuu poskiltani useampi. En halua pitää taukoa ratsastuksessa. En voi. Se pitää mua hengissä...

Ja toinen asia mikä vierittää poskilleni lisää kyyneliä, on parhaan kaverini tilanne. Hän voi huonosti, erittäin huonosti. Haluaisin auttaa häntä, mutta täällä lukittuna sisällä, en voi tehdä oikeastaan mitään. Tekee mieli hakata seiniä tai lattiaa. Miksi minä olen täällä, eikä minulla ole edes puhelinta klo 19:30-9:00 välillä..mitä jos hänelle tulee silloin hätä? Tiedän, hän lupasi hakea apua, jos hän on menossa tekemään itselleen jotain. Ja minä luotan häneen. Täysin. Mutta jos jotain ikinä sattuu kun minä olen lukittuna täällä, en ikinä anna sitä itselleni anteeksi, etten ollut hänen tukenaan, kun hän olisi mua tarvinnut.

Eipä mulla muuta. Haluun vaan sanoo sulle, et rakastan sua mun parhain kaveri, älä tee mitää tyhmää. Yötä<3

'Ääni', kuulenko mä sut?

Olen taas ollut kirjoittamatta. Olen aloittanut tekstiä, mutta myöhemmin pyyhkinyt sen tai jättänyt kesken. Nyt yritän kirjoittaa edes jotain...

Olen taas A-osastolla, sillä en pärjännyt B:llä...

Torstain hoitokokouksessa B-osaston lääkäri olikin yhtäkkiä aivan erilainen kuin päivystyksessä ollessani. Hän halusi siirtää minut heti takaisin A-osastolle, joko vapaaehtoisesti tai tarkkailuun (eli mulla ei ollut kauheasti vaihtoehtoja). Sillä edellinen ilta/ yö oli ollut kaaottinen. Olin taas kuristellut itseäni kuulemma kolmeen kertaan (itse muistan vain kaksi?). Mutta ei siitä sen enempää, sillä en itse edes muista siitä paljoakaan, eikä sillä ole enää paljon väliäkään..

Viime päivät ovat olleet aika vaikeita. Eilinen tosin jostain syystä hieman muita helpompi. Ainoa, etten saanut nukahdettua kuin vasta kolmen aikaan aamuyöllä, ja näin ollen jo pelkkä uneen pääseminen ahdisti, sillä siitä ei meinannut tulla mitään. Mulle oli annettu vaikka minkälaisia lääkkeitä, mutta silti olin aivan pirteä. -Miten turhauttavaa.

Olen nukkunut viimeiset kaksi yötä avoimin ovin erkassa (eristyksissä). Ahdistus on ollut niin kovaa ja 'ääni' on huudellut täysillä päässäni. Mutta viime yön olin lähinnä sen takia erkassa, että huonekaverini saisi nukuttua, ettei mun edes takas ramppaaminen sänkyyn ja sängystä pois, rikkoisi hänen untaan.

Perjantain hokossa sain lääkäriltä käteeni vihkosen Sisäinen ääni -opas ääniä kuuleville ja heidän omaisilleen. Ja tuon vihon luettua, mä olen alkanut miettimään, että ehkä mä sittenkin oikeasti kuulen ääniä. Ehkä. Ainakin tunnistin vihosta piirteitä itsestäni ja 'äänestäni'. Ja nyt minusta tuntuu, että olen saanut selityksen 'äänilleni'. Mutta toisaalta olen hämmentynyt. Voiko se pitää paikkansa? Entä, jos vain kuvittelen kaiken? Entä, jos mä itse muokkaan ajatukseni sellaiseen muotoon, että ne tulee 'ulos' ikäänkuin äänenä? Entä, jos mä valehtelen? Etten oikeasti kuulekaan mitään.. Että haluaisin kuulla, mutta oikeasti en kuule? Että haluaisin vain löytää selityksen äänilleni? Kysymyksiä, ajatuksia; paljon sellaisia, tyhmiä, älyttömiä ja järjettömiä sellaisia. Mikä mulla on? Kuka sä oot 'ääni' ja millanen sä oot ja mistä sä tuut? Mikä on totta? Kuulenko mä sua, 'ääni'?

Onko tämä se päivä?

En ole jaksanut kirjoitella. Oon ollu nii väsyny ja tapahtunu kaikenlaista.
Vaihoin osastoa eilen, mikä mun mielestä oli tosi huono idea, koska mä tiiän, et täällä mä en oo turvassa iteltäni. Täällä mä pystyn tappamaan itteni, jos saan riittävästi aikaa itelleni. Ja täl hetkel en mieti mitää muuta, ku et millon on sopiva aika..

En ymmärrä miksi mut haluttiin siirtää tänne (sanotaan vaikka B-osastolle). "olit toivonut pääseväsi B-osastolle, ja nyt se toteutuu", sanoi lääkäri. Sitten selitin, että "ainoa syy, miksi halusin siirtyä B-osastolle, oli se, että siellä pääsen tappamaan itseni." Kukaan ei reagoinut vastaukseeni mitenkään, ainoa joka huolestui, oli B-osaston hoitaja, joka murehti pystyisivätkö he turvaamaan mun turvallisuuden niiden osastolla. (Koska B-osastolla ei oo samanlaisia turvallisuusmahdollisuuksia, eikä siellä valvota yhtä paljon kuin A-osastolla). Tähän vastasi A-osaston hoitaja (yksi ärsyttävimmistä, ja tietämättömimpiä hoitajia, ketä tiedän, joka haluaa päteä joka paikkaan), että "kyllä teiän osastolla on aika samanlaista kuin meilläkin. Ja on hyvä siirtyä eteenpäin. Tämä on hyvä askel eteenpäin." Niin....hyvä askel eteenpäin kohti itsemurhaa?
Hoitokokous päättyi siihen, että lähdin (ehkä hieman hämmentyneen ja huolestuneen?) B-hoitajan kanssa toiselle osastolle, pois A:lta.

Olen nyt ollut siis yhden yön B-osastolla. Kahdelta olis hoitokokous. Saa nähdä lähetetäänkö mut samantien kotiin, sillä yllätys yllätys, tämä lääkäri on sama, joka ajoi minut jorvin päivystyksestä kotiin. Että ei kovin suuria odotuksia. Odotan vain, että mut uloskirjataan, ja näin ollen pääsen tappamaan itseni kotona enkä sairaalassa.

Onko tämä se päivä..?

Osastoa ja väsymystä

Tässä välissä on sattunut taas kaikenlaista..
Keskiviikkoiltana paras kaverini lähti viemään minua sairaalaan. En olisi lähtenyt ellei hän olisi hieman pakottanut ja 'uhkaillut' mm. soittavansa äidilleni. Ymmärsin, että paras kaverini halusi tietenkin tehdä kaikkensa, että pysyisin hengissä, mutta samalla minua ärsytti ja suututti, että hän pilaa kaikki suunnitelmani. Miksi hän ei vain anna mun tappaa itseäni? Mutta toisaalta tiedän myös sen, että jos hän olisi samanlaisessa tilanteessa missä minä olen, tekisin hänelle aivan samoin. Tekisin ihan mitä tahansa, että hän pysyisi hengissä. Joten kyllä mä ymmärrän.

Mentiin eka Haartmanin sairaalan päivystykseen, koska Jorviin en enää viime kertasen jälkeen halunnut . Sieltä meille vaan sanottiin, että "koska oot espoolainen, niin sun pitää mennä Jorviin, täällä me ei voida tehä mitään". Ja sitten ne laitto (taas) kaiken mun parhaan kaverin vastuulle, että sen pitäis saattaa mut Jorviin. Miten ne voi sieltä edes päästää lähtemään ketään mun tilanteessa olevaa?? En ymmärrä.

Lopulta päädyttiin sitten kuitenkin Jorviin. Ja tällä kertaa oli tosi fiksun oloinen psykiatri, joka ymmärs mun olon ja hädän. Päädyin siis lopulta Jorvin psykiatriselle osastolle, jossa olen nyt ollut pari yötä.
Vihaan tätä paikkaa, mutta samalla olen helpottunut. Täällä oon nyt huomannu miten väsyny ja poikki mä olen ollut. Nukuin käytännössä koko eilisen päivän. Hoitajat kävi vähän väliä herättelemässä, ja sanomassa, että koita pysyä hereillä, että saat yöllä nukuttua. Mutta miten voisin pysyä hereillä kun silmät ei pysy auki. Enkä mä mitään yöunia menettäny, sain sen verran lääkettä, että ihan hyvin nukuin yön. ;p
Sellainen olo, et haluais vaan nukkua ja nukkua. Koska hereillä sitä muistaa miksi ei halua olla elossa, ja nukkuessa ei tarvitse ajatella mitään. Paitsi, että näen edelleen unia, joissa tapan itseni. Eikä sellainen uni ole kovin piristävää. ;( Mutta minkäs teet..

Haluan vielä sanoa parhaalle kaverilleni, että kiitos<3 Kiitos, että toit mut tänne, vaikka mä vihaanki olla täällä. Tää oli paras ratkasu mulle tähän tilanteeseen, vaikka sen myöntäminen saakin pahan puolen huutamaan. Ja älä ikinä ajattele, että mä oisin sulle vihanen, koska en oo, enkä pystyis olee ;p Pikemminki mä rakastan sua vielä enemmän, koska tiiän miten paljo mä sulle merkitsen, jos oot kerran valmis auttaa mua vaikka mikä ois. Kiitos, että oot mun tukena, enemmän mitä kukaan on. Mä arvostan sitä tosi paljon, ja mä arvostan sua tosi paljon. Sä oot parasta mitä mulla on! Joten kiitos<3

Jorvin psykiatrisesta pävystyksestä on turha hakea apua; sieltä sitä ei saa

Tuli taas kerran todistettua miten hyvin Jorvissa hoidetaan psykiatriset asiat... Odotukseni ei olleet suuret sinne mennessäni, mutta sieltä sain mukaani vain kasa lisää epätoivoa, suuttumusta ja jopa vihaa. En ymmärrä miten siellä voidaan lähettää mun kaltainen 'tapaus' takaisin himaan, ilman minkäänlaista apua...

Mulla oli perjantaina hyvä olo, jopa erittäin hyvä olo. Sitten yöllä/ lauantai-aamuyöllä, mun olo muuttui muutamassa sekunnissa tosi huonoks. Ahdisti ihan helvetisti ja kaksi tuntia taistelin hytkyen sohvalla. En uskaltanut nousta. Kunnes jossain kohti uskoin olevani jo voiton puolella, joten nousin sohvalta. Siinä samalla ajatukset valtas täys mustuus ja paha puoli tuli valtaan. Se iski yllättäen, ihan muutamassa sekunnissa. Hyvä puoli ei voinut tehdä enää mitään. Sitä ei ollut enää olemassa. Paha puoli sai päähänpiston tappaa itseni heti nyt. En ollut suunnitellut sitä, mutta ajatuksen tultua päähäni, ei mikään saanut sitä enää pysäytettyä. Päädyin juomaan hieman vodkaa (en tiedä edes miksi, sillä juon erittäin harvoin). Ja tämän jälkeen muistikuvani sumenivat. En tiedä mitä tapahtui. Mutta reilun tunnin kuluttua tästä, heräsin vessan lattialta johonkin kolahdukseen. Ihmettelin, miksi minun on erittäin vaikea hengittää, ja huomasin kaulassani letkun. Olin päätynyt vessaan hirttämään itseni. Olin hämmentynyt, peloissani, ja erittäin huonovointinen. Makasin vessan lattialla vielä ainakin tunnin verran, sillä hengitykseni oli hankalaa, kurkkuni ja niskani oli kipeänä ja silmäni tuntuivat siltä kuin pullahtaisivat ulos kuopistaan. Minuun sattui, joten en pystynyt nousemaan, vaikka vessan lattia oli jäätävän kylmä ja halusin lämpimään siitä tärinästä. En pystynyt liikkumaan.

Lopulta oloni helpottui sen verran, että pääsin siirtymään sänkyyni. Kello oli jotain yhdeksän lauantaiaamuna, enkä ollut nukkunut yhtään. Olo oli sen mukainen. Mutten kuitenkaan saanut nukahdettua sen jättimäis ahdistusmyrskyn ja tärinän takia.

Lopulta päädyin parhaan kaverini saattamana Jorvin päivystykseen. Pääsin lääkärin luokse hyvinkin nopeasti, mutta lyhyen keskustelun jälkeen, jouduin odottamaan vielä nelisen tuntia psykiatrin tapaamista. Mikä olikin täyttä paskaa. Tulin päivystykseen sen toivossa, että joku helpottaisi oloani ja että oloni, ahdistukseni ja itsemurha-aikeeni otettaisiin tosissaan. Että tapahtuisi jotain mikä estäisi tulevan itsemurhani. Mutta mitä sain sieltä irti: minulle annettiin 4 unilääkettä ja lähetettiin kotiin. Samalla minulle sanottiin, että tule tänne mielummin ennen kuin teet itselleni jotain, niin katsotaan voidaanko keksiä jokin ratkaisu siihen. Mitä te kuvittelitte, että mitä minä siellä sitten tein muuta kun sitä; tulin paikalle sillä pelkään että tapan itseni, sillä tiedän, että tulen sen todennnäköisesti tekemään ellei joku sitä estä..? Ja minut käskettiin tulla uudestaan päivystykseen kun 'hätä on aiheellinen'. Kertokaa minulle miten tämä käyntini erosi kuvailemastasi??

Samalla he ihmettelivät miten muka 'yhtäkkiä' olen näin ahdistunut ja valmis tappamaan itseni, kun eihän minulla ole viime aikoina sattunut mitään erityistä? Aivan, minulla ei ole ollut riitaa kavereiteni kanssa, terapiassa ei ole ollut mitään erikoista eikä kalani ole kuollut. Mutta silti minä voin aivan helvetin huonosti. Minä ja paras kaverini, yritimme kummatkin selittää asiaa, että tämä on pitkän prosessin tulos, tää sama olo on jatkunu keväästä asti, en ole missään välissä luopunut itsemurha-aikeistani, olen vain siirtänyt niitä. Kyllä, valmistuin joulukuussa ylioppilaaksi "se on hieno saavutus, yksi etappi elämässä eteenpäin", lääkärin mukaan. Aivan, kyllä. Mutta koulun takia olen ollut niin hajalla, koulu on saanut hajoamaan. 11 kurssia kolmen kuukauden aikana, joista viimeiset 5 kurssia, vain parin viikon aikana. Itse en tehnyt paljoakaan, en pystynyt tai jaksanut, mutta onneksi äitini, veljeni ja paras kaverini auttoivat kurssien kanssa. Oikeastaan he tekivät kokonaan pari kurssia. En olisi itse pystynyt. Lääkäri kommentoi asiaa vain sanomalla, että "hienoa, että sait kuitenkin tehtyä kurssit. (Mitä asiaa et ymmärtänyt, minä, en tehnyt paljoa, en mitään oikeastaan..) Ja jotenkin jaksoit pinnistellä, et kyllä sulla on jaksamistakin." Mitä jaksamista? En käynyt koulussa, en olisi pystynyt istua tunneilla, en olisi edes päässyt kouluun. Tein (eli äitini, veljeni ja paras kaverini) käytännössä kaikki kurssit itsenäisesti. Olin hajalla. Hyvä kun pääsin päivällä sängystä ylös. Ja joo se miten selvisin hengissä ja sain koulun tehtyä, oli vain ajatus siitä miten lakin saatua, pääsen vihdoin tappamaan itseni. Sain saatua päätökseen tämän pitkän ja tuskallinen, kivullisen, täyden helvetin. Ja silloin kun kaikki voisivat vihdoin olla onnellisia siitä, että 'selvisin' tälläisestä urakasta ja että sain vihdoin saavutettua sen minkä eteen taistelin ne tuskaset 4,5 vuotta. Halusin saada vanhempani ylpeiksi itsestäni. Ja sen jälkeen voisin vihdoin lähteä täältä. Joten nyt koulun loputtua, olen todella hajalla. Koulu repi itsestäni viimeisetkin mehut irti, ja nyt olen niin pohjalla, kun mihin ihmisen on mahdollista 'päästä'.

Ja tämän pitkän selostuksen jälkeen palaan lääkärin kommenttiin, että miten voin voida muka niin huonosti nytten, sillähän elämässäni on tällä hetkellä kaikki kunnossa.. Niin, kuuntelitko yhtään mitä yritettiin parhaan kaverini kanssa sulle selittää? Ilmeisesti et.
Lopulta lääkäri totesi, ettei osastolle ole mun hyvä mennä, koska kuulemma "siellä vointini huononee entisestään". Kertokaa miten se edes voisi tästä enää huonontua?
..tai itseasiassa voi se tästä vielä huonontua. Nyt mulla on sellanen olo, ettei kannata hakeutua päivystykseen missään olotilassa, koska sieltä apua ei saa. Oikeastaan päivystyksessä käyminen vahvisti epätoivoista oloani enstisestään, ja sai hyvänkin puolen täysin synkäksi, sillä mulla ei taida olla mitään keinoja estää itsemurhaani. Tulen sen todennäköisesti tekemään. Apua on turha enää hakea, sillä sitä ei ole tai sitä ei saa.

Mulla ei ole enää mitään syytä taistella sitä 'ääntä' vastaan. Sillä ei ole enää mitään väliä. Eihän hoitohenkilökuntakaan tästä välitä. Jos he eivät pysty minua auttamaan, niin miten muka voin yksin tästä selvitä..

Lääkäri puhui myös siitä, että "eihän sulla ole psykoosia, joten voit itse täysin valita mitä itsellesi teet. Voit aina valita tilanteessa toisin kuin mitä ajattelet" Minulla ei ole psykoosia, mutta pahan ollessa vallassa, mulla ei ole mitään kontrollia itselläni. Mä en pysty valitsemaan siinä tilanteessa toisin, sillä 'ääni' pakottaa tekemään asioita ja silloin olen täydessä mustuudessa. Miten muka voisin silloin 'valita toisin'? Lääkärin sanat kuulostivat korvissani siltä, että minähän olen täydessä järjessä, joten voin itse täysin hallita tekemisiäni. Kuka täysjärkinen suunnittelee itsemurhaa ja yrittää sitä? Kenellä täysjärkisellä on 'ääni', joka välillä hallitsee täysin henkilön tekemisiä ilman minkäänlaista kontrollia?

Kertoessani lääkärille siitä, miten en muista sitä tapahtumaa kun kiedoin letkun kaulani ympärille. Hoitaja lääkärin vieressä sanoi, että valehtelen. "Miten et voi muka muistaa?" Ilmeisesti lääkäri yms eivät ole kuulleet dissosiaatiosta, jolloin ihminen saattaa tehdä asioita, joita ei myöhemmin muista.

Yritin saada apua. En saanut. Nyt on sellainen olo, ettei apua kannata enää edes hakea, koska sitä ei saa. Joten tällä hetkellä odotan, että nämä pari päivää kulkevat eteenpäin, ja sitten toteutan suunnitelmani ja tapan itseni.

Kiitos Jorvin päivystyksen psykiatri, joka annoit minulle toivoa tilanteeseeni ja joka ymmärsit hätäni. Kiitos, että kerroit minulle, ettei minulla ole enää vaihtoehtoja apujen saamisessa. Että kukaan ei voi mua auttaa. Kiitos kaikesta saamastani tiedosta, jotta sain vain lisävarmistuksen ajatuksilleni.
Hienoa työtä teette. Jatkakaa samalla tavalla, jos tavotteenanne on saada ihmiset tappamaan itsensä. Olette siinä nimittäin onnistuneet.

Se 'ääni' pitää tappaa

En oo saanu nukuttua viime päivinä tai oikeastaan viikkoina, kuukausina, koska ajatukset on koko ajan jossain tosi syvällä. Viime yö meni siinä, ku kuuntelin hautajaislauluja. En edes tiedä miksi. Kuuntelin vaan. Ja nukahdin sen jälkee ku olin itkeny yli tunnin..

Tää yö ei oo yhtää sen parempi. Ei mikään yö oo. Tai päivä. Kaikki on samaa mustaa tuskaa.
Eilen (torstaina) mä tajusin vielä paremmin miten helkutin huonosti voin. Mä olen ihan älyttömän pohjalla. Niin pohjalla, et pelkään, et täält ei oo enää mahollista nousta ylös. Mulla on niin älyttömän toivoton ja väsyny olo, et nyt se hyväki puoli alkaa haluta täältä pois. Ja se hyvä puoli alkaa olla valmis tekee ihan mitä vaan se paha puoli käskee. Mä haluan vaan, että tää kaikki loppuu. Mä haluan, että se 'ääni' hiljenee, eikä se hiljene ennen ku mä oon kuollu. Siks mun on pakko kuolla. Se 'ääni' PITÄÄ tappaa. Sen pitää kuolla.

Tappaisin itteni jo nyt, jos en ois luvannu mun parhaalle kaverille, et oon elossa vielä tänään päivällä. Mä haluisin tehä sen vaikka heti, mut mä en riko mun lupauksia, joten on pakko vaan kestää vielä päivä lisää... Vaikka tän öisen taistelun jälkeen, taidan olla vielä enemmän hajalla.. Mun voimat on ihan nollissa. Mä oon ihan loppu.

Näin eilen nopeasti mummuni ja vaarini. Hymyilin, juttelin iloisesti ja halasin heitä. Vaarini sanoi, miten ihanan pirteältä näytän. Olenko mä oikeasti noin hyvä esittämään? Lähtiessäni heidän luotaan, ajattelin, että ainakin he näkivät minut iloisena, kun näkivät minut viimeisen kerran..
Eilen broidini heitti mut autolla himaan. Sain tilaisuuden jutella hänen kanssaan kahestaan. Halusin sanoa hänelle, että voin huonosti ja saatan joutua taas osastolle, mutta jokin esti minua sanomasta sitä. Tai tiedän mikä sen esti. Se oli se 'ääni'. Joka kerta, kun puhun jollekin vähäänkään olostani, 'ääni' voimistuu ja alkaa huutamaan. Mä en saisi kertoa kenellekään mitään mun pahasta olosta tai itsemurha-ajatuksista eikä ainakaan itsemurhasuunnitelmista. Niistä en saa puhua. Muut eivät saa "auttaa" mua, koska mikään ei auta tähän muu kuin se, että mä tapan itteni. Se on ainoa ja oikea vaihtoehto. Tai ei se ole oikeastaan edes vaihtoehto. Se on vaan ehto. Se on pakko. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Mun on kuoltava. Ja vaikka 'mä' en haluais kuolla, mä kuolen silti mielelläni, koska se 'ääni' kuolee samalla.

...milloin mä pääsen pois?

Yhtä vuoristorataa hyvän ja pahal puolen välillä

Mä oon taas sekoillu. Tai mun pää sekoilee. Ne kaks puolta on iha solmussa, ja sen takia mä olen tosi isossa ristiriidassa itteni kanssa. En tiiä kumpi mä oon(??), mitä mä haluun, kumpi on oikeessa, mitä mun pitäis tehä, ketä mun pitäis kuunnella...

Puhuin tänään parhaan kaverini kanssa ajatuksistani. Joka kerta, kun puhun/ tai oon hänen kanssaan, ymmärrän aina vaan paremmin miksi juuri hän on mun paras kaveri. Hänen kanssaan voin puhua ihan mistä tahansa. Ja parasta on; hän ei vain kuuntele vaan hän jopa ymmärtää! Hän on maailman parhain paras kaveri ketä voi ikinä saada. Hän on niin älyttömän ihana ihminen, joka aidosti välittää ja haluu auttaa. Hänellä on sydän täyttä kultaa. (Ja koska mä tiiän, et sä luet tän; ni en sano tätä vaa huviksee, vaan mä oikeasti tarkotan joka sanaa ja ajattelen susta näin, usko tai älä: joka sana on totta ;) <3).

Ja taas tänään mulla oli se paha puoli 'päällä' niin, etten edes ite tajunnu koko asiaa. Mä elin siinä niin vahvasti, olin se. Mut sit ku mun paras kaveri sano mulle, et torjun kaikki sen ajatukset enkä ota mitää apuu vastaan, tajusin, et mä olin siin pahassa. Sillo huomasin, et olin taas täysin sen 'äänen' vallassa. Ja koska joku sano sen mulle suoraan, ni pystyin ite (se hyvä puoli) ponnahtaa sen pahan alta esiin, ja heittää niitä ajatuksia, jotka puhuu elämän jatkumisen puolesta.
Ja tänään mulle heräs uus ajatus. En haluu mennä sairaalaan, koska mä vihaan sitä paikkaa ja siellä olemista, ja pelkään et ku kerran sinne meen, ni siel menee sit taas useempi kuukaus. Ja se on syvältä. ...MUTTA mä mietin nyt, et jos mä meen sairaalaan (vaikka mä en sinne haluakaan), ni voin silti saada sieltä lisäaikaa itelleni ja ehkä löytää lisää voimii taistella sitä 'ääntä' vastaan. Mitään ihmeparannuksia siellä ei tapahdu, enkä mä sellasta odotakaan. Mut jos sais edes lisätsempin, jolla jaksais vaikka pari kuukautta lisää, ja sit kattois tilannetta uudestaa. Jos saisin sieltä mukaani edes vähän toivoa..? ..jota mulla ei oo ollu moneen kuukauteen. Jos se sairaala kuljettais mut tän pahimman olon yli? Mut mä pelkään, ettei se olo täst enää parane..mutta kannattaisko silti yrittää, vielä yhen kerran? Sanon nyt vaan itelleni, et: "anna vielä kaikelle mahollisuus, ja mene osastolle". Saa nähä mitä tapahtuu, koska mun mieli tai ne puolet (hyvä ja paha) vaihtelee mussa niin paljon, et mun ajatukset tän asian suhteen muuttuu ihan koko ajan.

Mun parhaan kaverin alkaessa nukkumaan hän antoi mulle mietittävää, että millon lähen hänen saattamana sairaalaan. Sitä mä mietin tän yön. Jos saisin ihan vapaasti päättää, ni en menis sinne koskaan, mut koska mun on varmaan pakko eikä mulla ole kauheasti vaihtoehtoja, niin täytyy pohtia asiaa. Mutta varmaan aika pian...ennen ku teen jotain tyhmää..

Mut vielä haluun sanoo; kiitos, että puhut mulle järkee!<3

Kohta tää kaikki vihdoin loppuu!!

Mulla on aivan helvetin hyvä olo! Joo ehkä aika sairaalla tavalla, mutta mitä väliä, koska tää on se mitä mä oikeasti haluan. Mä olen miettinyt Sitä päivää ja mulla on mielessä yks päivä. Yksi hyvä varteenotettava päivä. En sano mikä päivä se tulee olemaan, koska sillä ei ole väliä, mutta siihen ei oo kauheen pitkä aika (onneksi!). Ja toisaalta, se päivä saattaa aikaistuakin, riippuen vähän omasta olotilasta.. Mulla on niin helvetin hyvä olo, ku ajattelen, että pian tää kaikki on ohi. Sitä päivää mä olen odottanut monta vuotta, ja se päivä on pian. Mahtavaa! Mä pääsen pois täältä. Mun ei tarvi enää kuunnella mitään 'ääntä'. Koska se tulee hiljenee pysyvästi. Mä olen niin onnellinen siitä, että mä kuolen, et voisin mennä halaa jokaista vastaan tulevaa. Mä olen onnellinen. Ihan helvetin onnellinen. Mä pääsen pois tästä helvetistä. Mä pääsen siitä 'äänestä' eroon. Mä tuun olee vihdoin vapaa.
Haluan vielä sanoa, etten halua, et kukaan estää mua. Kukaan ei saa viedä tätä tilaisuutta multa. Mun pitää lähtee täältä, mun on pakko, eikä mulla ole vaihtoehtoja. Mä teen kaikkeni, että mä onnistun.
Mä tiedostan, et tää kaikki teksti on sen pahan puolelta, mutta mitä väliä: mä oon onnellinen, koska mä tuun kuolee. (::

Oma hepotus vs. muiden tuska

Mua kaduttaa, että menin sanomaan mun terapeutille sen, että mä en selviä hengissä ilman osastoa. Siinä tilanteessa halusin sen asian ulos musta, mutta nyt mua kaduttaa koko asia. Koska mun terapeutti vastasi mulle, että sillon mun pitää mennä osastolle. Hän alkoi myös miettimään asiaa eteenpäin, että miten tässä nyt edetään. Silloin pelästyin, koska mä en todellakaan halua osastolle. Mä vihaan sitä paikkaa. Se ahistaa mua. Ja siellä mä hajoan ihan palasiksi. Koska nyt sitä vielä pysyy joten kuten kasassa (no ei oikeasti) kun on ihan pakko, mutta sinne joutuessa kun ei tarvitse enää esittää iloista ja tsempata liikaa, sitä putoaa johonkin vielä syvemmälle. Mutta toisaalta, mä hajoan joka tapauksessa. Ehkä olen kuitenkin paremmin itseltäni turvassa siellä sairaalassa..?

Huomaan, miten vaikeeta mun on kirjoittaa järkevää tekstiä tai sellaista tekstiä, jossa olisi vain yksi puoli. Mutta samaan aikaan yritän ajatella itseäni ja sitä 'ääntä', mutta samalla myös muita. Valitessani osaston, joudun itse edelleen elämään siinä tuskassa ja sekasorrossa. Tämän vaihtoehdon kanssa joutuisin itse elämään. Kun taas itsemurhan valitessani, en joudu enää itse elämään valintani kanssa. Mutta muut joutuvat. Ja nämä muut saattavat hajota teostani niin palasiksi, etteivät välttämättä enää pysty kunnolla elämään. En ikinä haluaisi satuttaa muita. Olenko valmis hajottamaan niin monen elämän? -En ole. Mutta samalla en ole myökään valmis jatkamaan enää tälläistä elämää. Olen umpikujassa. Tein mä mitä vaan, mä aiheutan silti jollekin tuskaa. Ja tälläkin hetkellä satutan ihmisiä mun ympärrillä, mutta etenkin parasta kaveriani. Se joutuu olee musta huolissaan. Se joutuu pelkäämään. Muutkin kaverini ovat huolissaan minusta, ne ketkä tilanteestani tietävät (heitä ei ole montaa). Äitinikin on varmaan huolissaan, sillä en puhu hänelle mitään voinnistani. Hän joutuu arvailemaan.
Olen aiheuttanut vuosien ajan läheisilleni paljon murhetta, huolestuneisuutta, epävarmuutta ja pelkoa. Siksi mietin, että eikö olisi aika saada tämä kaikki lopulliseen päätökseen. Tapan itseni. Silloin kenenkään ei tarvitsisi enää miettiä ja murehtia, että miten mä voin. Ihmiset voisivat olla helpottuineita. Vuosien epävarmuus olisi vihdoin ohi.
Usein mietin..Kumpi olisi parempi läheisilleni; se että olen elossa, mutta samalla aiheuttaen heille jatkuvaa pelkoa ja tuskaa, vai olemalla kuollut ja laittanut kaiken vihdoin päätökseen, jolloin kenenkään ei tarvitsisi enää huolehtia musta?

Mistä ne 'äänet' tulee?

Väsyttää liikaa ja haluisin nukkua, mutten pysty: liikaa ajatuksia päässä. Mietin, mikä mulla on. Mikä on tän kaiken nimi, tän sairauden nimi? Haluan tietää. Tunnen olevani hukassa, vielä enemmän hukassa ku hoitohenkilökuntani. Kun olen puhunut osastolla 'äänistäni', siitä joka sanoo, että mun pitää kuolla, että mä en saa elää, että se 'ääni' huutaa mulle..osastolla ollaan oltu hämillään ja eivät tienny kuulenko niitä ääniä vai en. Olen itsekin niin sekaisin, etten minäkään enää tiedä jos kukaan muukaan ei tiedä. Jos kerran ammatti-ihmiset ovat hämillään, niin itse olen vielä enemmän hämilläni. Mikä mua vaivaa? Mikä mulla on? Kuulenko mä ääniä? Kuvittelenko mä kaiken? Mistä ne 'äänet' tulee? Miksi ne huutaa mulle? ...mä olen hukassa tälläsessä ajatussekasorrossa.

Olen puhunut parhaalle kaverilleni paljon tästä 'äänestäni'. Monesti olen myös kysynyt häneltä selitykseni jälkeen, että "kuulostanko mä ihan hullulta?" Olen itse niin pihalla tän asian kanssa, ja selittäessäni tätä asiaa hänelle, kuulostan omissa korvissa hullulta, psykoottiselta, sekavalta. Mutta joka kerta paras kaverini vastaa, että kuulostan enemmän siltä, että mulla ois joku jakautunu persoona. Olen myös aiemmin tutkaillut ja miettinyt tätä asiaa, mutta nyt yöllä selailin netistä asiaa vielä lisää. Ja mulla on sellanen olo ja ajatus, että mulla saattaa olla dissosiatiivinen identiteettihäiriö. (Mikä kamala sanamelska). Ainakin tosi monet sen oireet sopii mulle, tunnistin itsestäni hyvin sen. Tuntui, että löysin selityksen 'äänelleni', että tähän on nimi.

 DID:in oireita on mm.
-Vähintään kaksi eri persoonaa [sopii muhun], jotka saattavat olla tietoisia toisistaan muttei välttämättä; saattaa kuulla toisen äänen [sopii]; eri persoonat saattavat keskustella keskenään [sopii]; eri persoonat vaihtelevat henkilössä ja eri persoonat säätelee toimintaa eri tavalla [sopii]; ....voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin....
-Muistihäiriöitä [sopii]; aukkoja muistissa, jopa vuosien aukkoja muistissa [sopii]
-DID:n on yleensä aiheuttanut pitkään jatkunut trauma, mahdollisesti useiden vuosien ajan jatkunut trauma [sopii]
-Liitännäisoireet tavallisia, mm.: masennus, ahdistuneisuus, syömishäiriö, pakko-oireet [sopii sopii sopii sopii]
- DID potilas on reagoinut aiemmin huonosti tai ei lainkaan lääkehoitoihin, osastohoitoon, terapiaan yms. Ettei mikään ole oikein auttanut. Ja lääkehoidossa, ei apua isommillakaan annoksilla. [valitettavasti sopii]
En jaksa nyt enempää jatkaa tuota listaa. Ja kirjoitin sen, sillä kielellä miten itse ymmärsin sen asian, joten ei ole mitään "lääkäritekstiä".

Mutta nyt mua hämmentää. Olen kujalla. En tiedä saanko tänä yönä ollenkaan nukuttua. Pää on niin sekaisin. Väsyttää, itkettää, hämmentää samaan aikaan, ja olen peloissani. Jos se 'ääni' olen minä, tai tottakai se olen minä, niin sittenhän se tarkoittaa, että MINÄ haluan kuolla. MINÄ olen se joka haluaa satuttaa itseäni, tuhota itseäni ja tappaa itseni. Se olen minä. Olenko minä siis sekä hyvä että paha? Miksi se 'ääni' haluaa tappaa itseni kun minä, se toinen puoli, ei halua? Kumpaa puolta mun pitäisi kuunnella? Jos sitä 'ääntä' ei saa tapettua sen toisenkin puolen ollessa elossa, pitääkö mun silloin tappaa molemmat puolet, jotta se 'ääni' kuolee? Eli toisin sanoen mun pitää tappaa itseni, jotta se 'ääni' hiljenee. Ja jos se on ainoa keino hiljentää se, silloin mulla ei taida olla hirveesti vaihtoehtoja, sillä en usko, että kestän tätä tulitaistelua enää kovin pitkään. Mä olen väsynyt. Niin väsynyt, että se hyvä puoli alkaa haluta luovuttamaan...

Kolmelta olis terapia tänään, toivottavasti herään herätyskellooni jos satun nukahtamaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun missaan terapia-ajan...

Sekavaa tekstiä, ajatusmyrskyä, paljon kysymyksiä, hämmennystä ja kourallinen epätoivoa ja pelkoa... Siitä on tämä yö tehty.

Mä en pärjää yksin

-Mä olen hajalla, enkä mä pärjää yksin.-
Sen tajusin vielä paremmin tänä yönä (pe-la). Mä istuin sohvalla ja aloin yhtäkkiä tärisemään. Mua ahisti, ja aina ku mä yritän taistella mun mieltä (sitä pahaa puolta) vastaan, mun koko kroppa alkaa täristä. Jossain kohti se olo helpottu sen verran, et päätin lähtee viemää roskat ulos roskikseen. Se ei ollu ehkä paras idea, koska siellä se paha 'ääni' voimistu niin paljon, et ku pääsin takas himaan, kaaduin itkien olkkarin lattialle makaamaan. Se 'ääni' huus mulle niin kovaa, että mä itkin ja huusin samaan aikaan, ja pyysin et se 'ääni' jättäis mut rauhaan, et se lopettais sen huudon. Itkin niin paljon, koska mä pelkäsin ja pelkään sitä. Pelkään, koska tiiän, et joku kerta se tulee vielä voimakkaampana, jollon en pysty enää mitenkää vastustaa sitä ja mä tottelen sitä ja tapan itteni. Mä pelkään, että mä tapan itteni ja kuolen. Mä en halua kuolla. Haluun vaan, että se 'ääni' hiljenee. Mut koska se ei hiljene ja jos se sattuu olee tosi voimakas ja päättäväinen, mä saatan tehä itelleni jotain sellasta mitä mä en välttämättä halua. Mä saatan oikeasti kuolla. Ja sen sanominen tuntuu helvetin pelottavalta.

Ton kaiken sanoneena, ja tän öisen jälkeen, mä tajuan, että mä en pärjää yksin. Mä en todellakaan pärjää yksin, koska mä tuun varmaan tappamaan itteni, jos mä en saa tähän jotain apua. Mä tajuan sen, että mun pitäis mennä nyt sairaalaan. Sen myöntäminen on tosi vaikeeta, mut mä myönnän sen: mä en selviä hengissä jos mä en mene sairaalaan. Vaikka mä tiiän miten perseestä siellä on olla, ja vaikka mä vihaan sitä paikkaa, mä tiiän myös sen, et se paska paikka taitaa olla tällä hetkellä ainoa paikka missä mä selviän hengissä.

Uusi parempi vai pahempi vuosi?

Kävin tänään pikaisesti facebookissa ja lähdin sieltä yhtä nopeasti ku mitä menin sinne. Facebook on tällä hetkellä täynnä hyvää uutta vuotta -toivotuksia, iloisten ihmisten tekstejä, ja aidon onnellisia kuvia. Mä en kestä kattoa sellaista vierestä, ku samaan aikaan mulla on niin paha olo, että oksettaa. Olen kateellinen (vaikka samaan aikaan erittäin onnellinen muiden puolesta, jotka eivät onneksi joudu käymään tälläistä taistelua läpi!!). Miten muut voivat olla niin onnellisia? Ja miten mä voin olla samaan aikaan näin pohjalla?

Uusi vuosi tuntuu minusta vain yhdeltä vuodelta lisää tuskaa ja toivottomuutta. Haluaisin uskoa, että se toisi mukanaan myös onnea ja iloa, mutta pelkään, että ne pienetkin ilot kaatuu sen mustavyöryn alle. Mä en halua enää uutta vuotta, en lisää vuosia tätä samaa. Muiden toivoessa uudesta vuodesta ehkä rikkaampaa, parempaa, nautinnollisempaa, vauhdikkaampaa sekä monia uusia elämyksiä, itse toivon samaan aikaan edes pienen pientä helpotusta tähän oloon. Toivon, että mä selviän tästä vuodesta, vaikka samalla mä pelkään, etten selviä.

Mä vihaan sitä, ku ihmiset kysyy multa, että mitä mä nyt aion tehä ku sain lukion päätökseen. Kyllä mä tiedän mitä mä haluan, mutta koko ajan mietin, ettei se tule koskaan tapahtumaan, sillä tulen kuolemaan ennen sitä. Tuntuu pahalta jatkuvasti puhua unelmastani, joka ei tule koskaan tapahtumaan. Ärsyttää, että noinkin yksinkertainen kysymys, saa mun sisällä aikaan jätti ahdistusmyrskyn. Se on jatkuva muistutus siitä mitä tulen menettämään. Mitä aiot tehä nyt? -kysymykseen rehellinen vastaus olisi: aion luultavasti tappaa itseni. Mutta miltä sekin kuulostaisi. Kuka haluaisi kuulla tuollaista vastausta, vaikka se olisikin rehellinen vastaus? Ei varmaan kovin moni. Tai tuollaista vastausta ei odota kukaan. Ja nyt mietin.. Miten ihmiset reagoisivat, jos vastaisin tuolla tavalla? Mitä he sanoisivat siihen? Uskoisivatko he edes minua?

Ku tulin takas himaan illalla, siinä samalla ku astuin ovesta sisään ja suljin sen, mut valtas jätti ahdistus. Jos mulla ois ollu sillon ase, oisin ampunu itteni heti. Mä halusin vaan kuolla. Halusin pois täältä. Mut koska mulla ei oo asetta, aloin miettii muita vaihtoehtoja; lääkkeitä. Ja vaikka sillä hetkellä oisin vetäny ne lääkkeet samantien sitä sen enempää miettimättä, sen sijaan että oisin suoraan marssinu kaapille hakee ne läkkeet, mä pakotin itteni sohvalle istumaan. " Mä en voi tehä sitä tänään" , hoin itelleni. "Mä oon sopinu kaverien kaa tapaamisii huomiseks, mä en voi jättää menemät sinne." Mulla oli ihan älyttömän paha olo, joka johtui mm. älyttömästä stressimöykystä mikä mulla tällä hetkellä on, ku pitäis hoitaa pari tärkeetä asiaa mm. lääkärin kaa. Mut mä pakotin itteni pysymään sohvalla, ja tänään se onnistui. Ehkä se onnistu siks, koska se itsemurhayllyke ei ollu ihan pahimmasta päästä, vaikka voimakas olikin.. Mut sit sohvalla telkkuu tuijotellen, se ahistus alko lieventyy ja nyt se ei oo enää kovin isona. Se idiootti 'ääni' puhuu mulle koko ajan, mut ainakaa se ei täl hetkel huuda, joten mä kestän sen. Mä kuuntelen sitä koko ajan, koska sillon se pysyy vaimeempana, joten mä kuulen kaiken mitä se mulle sanoo. Mut vaikka mä kuulen mitä se mulle sanoo, mä en tee mitä se käskee mun tehä, en tee ainakaa nyt. Mä aion nyt tehä jopa sellasta, mistä se ei oo mun kaa samaa mieltä; mä aion mennä tästä nukkumaan. (HA siitäs saat ääliö ;))