Ajatuksia itseni satuttamisesta

Mulla oli eilen hoitokokous. Siinä mietittiin jatkoa sairaalan suhteen. Nyt odotan paikkaa kuntoutusosastolle.
Mulla on mennyt yllättävän hyvin viime aikoina. Tai oikeestaa olo on vähän ollu vuoristorataa. Välillä tuntuu että olo on jopa oudon hyvä, välillä on taas olo iha pohjalukemissa. Olo vaihtelee, mikä vie aika paljon voimia.

Muutama viikko sitten istuin alas juttelemaan omahoitajani kanssa. Hän kommentoi jyrkästi ja voimakkaasti itseni kuristamista. Myöhemmin hän pyysi minulta anteeksi hänen jyrkkää ja 'vihaista' käytöstään. Samalla itse kiitin häntä, sillä hän sai minut ajattelemaan itseni kuristamisen vaaroja. Huonossa tapauksessa saatan kuolla kuristamiseen, mutta vielä pahemmassa tapauksessa saatan halvaantua loppuiäkseni, niin että muut joutuvat syöttämään minua kun makaan pyörätuolissa. Omahoitajani puhui 'vihaisesti', mutta samalla hän oli ensimmäinen joka sai minut kunnolla ajattelemaan itseni kuristamisen vaaroja. Enkä halua loppuikääni viettää vihanneksena maikoillen.
Olen miettinyt viime päivinä paljon itseni vahingoittamista, kuristamalla tai viiltelemällä. Jossain kohti 'vaihdoin' viiltelyn kuristamiseen. Itseni kuristamiseata tuli viiltelyn korvike. Mutta itseni kuristaminen antaa paljon.paremman "fiiliksen" kuin mitä ikinä sain viiltelyltä. Nyt kuitenkin miettiessäni kuristamisen lopettamista, mieleen hiipii takas viiltely. Kuristamisen voitte ehkä viedä minulta, mutta kukaan ei saa ottaa multa pois jotain keinoa satuttaa itteeni. Ja nyt viiltely on hiipinyt takaisin mieleeni..

Ahistaa

Sattuu hirveesti, haluun kuolla ja päästä pois täst helvetist.
Viiltely pyörii paljo mielessä, haluisin kokeilla ja pyöriä kivussa.
Ahistus on nousussa, samal itsetuhosuus on möykkynä minussa.
Mitä mä teen tääl vielä, mul on vaa paha olo ja oon muiden tiellä.
Mun pitäis päästä pois, tappaa itteni ja kuolla pois.
Miks mä en sais hirttää itteeni katosta, se ois helpotus ja vapaus mustasta pahasta.

Kuolema vai elämä?

Mä mietin kuolemaa. Pyörähdän sängyssä kyljelleni.
Mä mietin elämää. Käännyn toiselle kyljelleni. Mietin mun parasta kaveria. Mietin mun vanhempia ja veljeä. Mä mietin mun koiraa. Mulla on paljon tärkeitä asioita elämässäni, joiden ansiosta tahdon elää.
Kuolema pyörähtää mielessäni. Mun pitää kuolla. Ei. Ei, mun pitää elää. Nousen istumaan. Miks mulla pyörii mielessä kaikki. Kaikki paska,mut kans kaikki hyvä. Mulla on syyllinen olo. Oon aiheuttanu niin monelle niin paljo paskaa.
Kuolema vierii taas ajatuksiin. Se ois helppoa, helppo ratkasu, nopea ulospääsytie. Tai sitten ei. Kaikki voi mennä pieleen ja saatan vammautua loppuiäkseni. Aionko todella ottaa sen riskin? En mä tiedä. Mielialat vaihtelee.
Haluanko mä elää vai kuolla? Molempia. Mutta kumpaa enemmän? Riippuu hetkestä...