Pääsenköhän ikinä pois sairaalasta?

Mulla on taas sellainen olo, etten taida päästä sairaalasta vielä pitkään aikaan himaan. Pyysin tällä viikolla viikonloppulomaa -en saanut lupaa. On kuulemma liian suuri riski, että teen itselleni jotain. Minulle ei myönnetty edes lupaa mennä äitini kanssa Järvenpäähän, missä olisi ollut hieman kauppoja kierreltävänä ja vähän enemmän nähtävää tähän Kellokoskeen verrattuna. Lievästi sanottuna tämä harmitti ja ärsytti, turhautti. Miksen voisi olla paremmassa kunnossa?
Toisaalta en ihan täysin ymmärtänyt miksei minua päästetty lomalle. Viimesin itseni kuristaminen oli viime maanantaina. Sen jälkeen on mennyt 'paremmin', en ole ainakaan tehnyt itselleni mitään. Lääkärin mielestä itseni satuttamisesta oli kulunut liian vähän aikaa, "olihan se tällä viikolla". Typerä omahoitajani sanoi minulle jo tiistaina, että mun on turha lomaa hakea, sillä hän ei sitä ainakaan aio puoltaa. Jorvissa olisi ollut eri meininki. Siellä hoitajat (ja lääkäri) olisivat sitä mieltä, että koska viimesimmät päivät on mennyt ihan hyvin, niin hyvin voi myös lomalle lähteä. Olen ollut Jorvissa niin paljon, että täällä Kellokoskella eri tavalla tehtävät asiat ärsyttävät. Sen olen ainakin huomannut, että tällä Kellokosken osastolla, jolla olen, on vaikea saada lomaa, tai jokainen loma katsotaan ja harkitaan erittäin tarkkaan. Jos samalla viikolla tai lähiaikoina on ollut jotain vaikeaa oloa, on silloin vaikea saada lomaa, vaikka itse kuinka selittäisi, että pärjää.
Itse koitan ainakin nyt tsempata, sillä reilun viikon päästä maanantaina, on mulla pääsykokeet (!!!), ja haluan varmistaa että pääsen sinne. Mun pitää nyt olla 'kunnolla'. Putouksen Antskun sanojen mukaan, "mie romahan", kirjaimellisesti, jos en pääse pääsykokeisiin. ;( Mutta kyllä mä aion sinne päästä. Peukut vain pystyyn, ettei lääkäri tai hoitajat (erityisesti typerä omahoitajani) kuse tätä..

Äänen kanssa taisteleminen

Palasin tänään illalla takasin osastolle viikonloppulomani jälkeen. Viikonloppu oli ihana, helpottava ja mukava, mutta samaan aikaan myös epävarma ja pelottava. Ääni on ollut taas vahvempana, ja se on voimistumaan päin. Mua pelottaa. Tämän viikon olen sinnitellyt jotenkin, mutta nyt tuntuu, etten enää jaksa. En jaksa enää taistella ääntä vastaan. Olen väsynyt sen kuuntelemiseen. Miksei se voi olla hiljaa?

Näin tänää terapeuttiani pitkästä aikaa. Se tuntui oudolta, mutta samalla hyvältä. Vaikka toisaalta myös turhalta. Puhuimme siitä miten selviän äänen kanssa. Puhuimme myös siitä, että äänen kanssa voisi oppia elämään. Mutta miten sitä voi oppia elämään äänen kanssa, joka koko ajan käskee itseäni tappamaan itseni? Joka koko ajan haukkuu ja väheksyy minua. Joka polkee minut maan rakoon. Miten sen kanssa voisi oppia (??) elää? En ymmärrä. Tarkottaisiko sillon se, että hyväksyisin kaiken mitä se ääni mulle sanoo? Tarkottaisiko se sen myöntämistä, että ääni on oikeassa? Vaikka tiedän sen olevan.
Tällä hetkellä mua pelottaa, että teen itselleni jotain. Pelkään ääntä. Se haluaa mun kuolevan. Mutta samaan aikaan haluaisin itse elää. Mutta en äänen kanssa.. Pelottaa, että ääntä ei saada kukistettua lääkkeillä. Pelkään, että mikään ei auta siihen. Että mikään ei saa sitä hiljenemään. Pelkään siksi, koska tiedän, etten voi elää, jos tämä ääni on pysyvä. En kestä kuunnella sitä. Se saa minut haluamaan pois.
Minulla on valtava jokapäiväinen haaste: miten selvitä hengissä tästä päivästä?

Äänen suunnitelma

En ole kirjoittanut vähään aikaan.. Kohta on tultu lojuttua kellokoskella jo kuusi viikkoa (!?). Mihin kaikki nämä viikot ja päivät häviävät?
Olen tällä viikolla alkanut saamaan ekaa kertaa enemmän vapauksia. Käyn ulkoruokailuissa syömässä, ja pääsen kulkemaan yksin salille ja toimintakeskuksen ryhmiin. Tai tänään kuljin ekaa kertaa yksin, ilman hoitajia. Samaan aikaan se tuntui erittäin hyvältä ja vapauttavalta, mutta myös pelottavalta. "Olen yksin. Ja nyt voin satuttaa itseäni ilman että kukaan sitä estää. Minulla on tilaisuus tappaa itseni", oli ensimmäinen ajatukseni yksin ollessani.

Minulla on nyt mennyt hieman paremmin. Tai miten sen nyt ottaa. Ainakin olen nyt yrittänyt tsempata, koska olen halunnut päästä viikonloppulomille. Ja nyt viikonloppuna pääsen lomille, jos kaikki on mennyt ihan hyvin. Yritän ajatella, että voin paremmin, mutta samaan aikaan se tuntuu valehtelulta, sillä ääni suunnittelee 'hiljaisesti' itteni tappamista. En ole puhunut äänestä hoitajille. Enhän muuten pääsisi lomilla saatikka mitään yksin liikkumisia. Mutta äänellä on menossa parhaillaan suunnitelma. Sitä houkuttaa mun hukuttaminen. Tässä on joki vieressä. Ja heikot jäät....
Ääni on ovela. Se pysyy vähän taka-alalla, nii ettei se häiritse mua tällä hetkellä paljoa, mutta siellä takana se on koko ajan, ja siellä takana se suunnittelee pahaa.
Mua vähän pelottaa. Tai aika paljon. Tiedän, että pystyn tsemppaamaan tämän viikon. En aio tehdä itselleni mitään. Mutta sunnuntai iltana kun tulen takaisin osastolle lomilta... en tiedä mitä sitten tapahtuu.. Pelottaa että ääni voimistuu ja ottaa mut haltuunsa..