Mun jatkoasumispaikka alkaa pikku hiljaa selvitä. Siirryn ehkä järvenperään auroranportti nimiseen asumispalveluun. Siellä ei kyllä oo vielä vapaita paikkoja, eikä edes tiedä koska sieltä mahdollisesti vapautuis paikka. Meen nyt sit kumminkin tutustumaan sinne ens viikolla. Pikkasen se jännittää..
On yksi asia joka vaivaa mun mieltä. Ja se on mun itsetuhosuus. Mulla ei oo pitkään aikaan ollu mitään itsetuhosta käyttäytymistä. Ja se on ainoastaan sen takia koska haluan päästä lomille, enkä sinne pääse jos oon viikon sisää satuttanu itteeni jotenki. Tää on saanu mut tsemppaamaan ja pidättäytymään itsetuhosuudesta. Nyt vaan kaikki hoitajat ja psykologi puhuu siitä miten hienosti on saatu itsetuhosuus kitkettyy veke, miten hienosti on tässä asiassa menty eteenpäin. Kumma kyllä, ei musta tunnu yhtää siltä. Mun ajatuksissa mä en ole lopettanu itsetuhosuutta, se on vaan tauolla. Sitte kun pääsen sairaalasta pois, oon ajatellu jatkaa itteni satuttamista. Se on vaan jonkinlainen 'pakko'. Se on keino selvitä. Vaikka tiiän et samalla se vie mua vaa huonompaan... Mitä enemmän sitä tekee, sitä enemmän se koukuttaa. Sitä enemmän se pyörii mielessä.
