sekava olo, sekavaa tekstiä

Oon porukoilla tän viikonlopun.
Nyt iski älytön ahdistus ja paha olo. Äänet on taas vahvoja ja kovia. 'Se' huutaa mulle: "tapa ittes. Sun pitää tappaa ittes. .. sitte ku pääset omaan himaan. Sitten sun pitää kuolla. Sä kuolet, tavalla tai toisella, mahdollisimman pian. Sulla ei oo lupaa elää. Sä oot täys paska."
Voisin jatkaa sen paskan (äänen) kuunteluu loputtomiin, mut ei se rauhota sitä. Mun pitää kuulla se, ja tavallaa hyväksyy se mitä se puhuu, mut samalla yritän jättää sen enemmän taka-alalle. Mä en jaksa kuunnella sitä. Mut se ei lopeta. Vasta sitte ku saan nukahdettuu..

Sori, kauheen sekavaa tekstii. Mut sitä ne äänet on välillä. Saa mun olon sekavaks, eikä ajatukset toimi kunnolla. Kaikki on vaa siinä pahassa. Ajatusmyrskyssä. Äänissä. Pahassa olossa. Ahistuksessa.

Ei oo vähään aikaan ollu näin pahaa oloo. Haluisin satuttaa itteeni jotenki, eniten haluisin kuristaa itteeni. Mut en voi tehä sitä. Ahistaaaa. Voisko joku ampuu mut? En kestä tätä. Se ei lopeta. Ei ennen ku mä oon kuollu.

Haluan pois sairaalasta

Oon korviani myöten täynnä tätä sairaalaa. Haluun pois täältä. En haluu enää olla täällä. Ihanat kelit ja kesä puskee kovaa vauhtia päälle, ja täällä mä vaa lojun sisällä. Viime kesä meni kokonaa sairaalassa. En haluu et sama toistuu. Haluun päästä nauttimaan kesästä. Sairaala on siihe väärä ympäristö. Mut oon pakkohoidossa. Eikä täältä nii vaa lähetä. Kotiutuminen on pitkä prosessi, pieni askel kerrallaan. Ite haluisin jo omaan himaan. Nyt kuitenki pääsen vasta vaan viikonloppulomille, ja vanhempien luo.

Puhuin tänään toimintaterapeuttini kanssa siitä, että miten menen "kotiin päin". Sen keskustelun jälkeen tuntui siltä, että "en pääse täältä ikinä pois". Nukun kuulemma liikaa siihe nähden että voisin olla kotona. Kyllä, aamupäivät on vaikeita, en ole muutenkaan aamuihminen.. Lisäksi minun pitäisi olla aktiivisempi, tai olla enemmän oma-alotteisempi. Pitäisi myös olla ajoissa sovituissa tapaamisissa. Joo, olen saattanut olla pari minuuttia myöhässä, sillä oli vaikeaa päästä sängystä ylös. Mutta pääsin kuitenkin tapaamiseen.
Mulla on toiminu hyvin kemiat yhteen mun tän sairaalan toimintaterapeutin kaa. Tänää kuitenki jokin hänessä sai minut ärsyyntymään. Eikö se näe miten mä yritän? Eikö se näe miten pikän matkan olen tämän hetkiseen oloon kulkenut? Eikö se näe, että mä oon edistynyt? Lopulta hän kuitenkin sanoi huomanneensa edistymiseni ja kehui saavutustani. Kuitenkin hän sanoi, että matkaa on vielä paljon.. Tapaaminen jätti päälle pelon siitä, että joudunko olemaan vielä kauan täällä. Milloin pääsen pois?

Idiootti hoitaja...

Lyhyesti: mulla on mäntein omahoitaja.
Mua ahisti ihan sikana, ja menin pyytää tarvittavaa. Omahoitajani tokaisi: "tää taitaa olla sulla vaan tapana". Juu, paha olo on mulla tapana. Ikävä tapa. Kiitos paljon sun kannustavasta tyylistä ja avusta. Ainaki onnistuit mulla lisäämään ahdistusta. Näin hyvin hoidetaan potilaita. Sanotaan että paha olo on vain tapa. Helvetin raskas tapa.
Mitä uutta opin hoitajalta: omaan ahdistavaan oloonsa ei kannata hakea tarvittavaa, joka voisi auttaa, sillä ahdistus on vain ikävä tapa ja josta pitäisi syyllistää itseään...
Lievästi sanottuna; nyt keittää. Miten joku hoitaja voikin olla niin väärällä alalla.. Eikö hoitajien tehtävä (yleensä?) ole se, että yritetään auttaa potilasta, eikä päinvastoin: tarkotuksena pahentaa potilaan oloa.
Kiitos sinun, mäntti, mulla on tällä hetkellä tosi paha olo, ja joudun pärjäämään sen kanssa yksin, sillä apua ja helpotusta oloon ei saa ainakaan hoitajalta.

Valtava ahdistus

Katoin ohjelmaa 112 ja ahistus nous sekunneissa. Tuli mielee omat itsariyritykset, tuli mielee ittensä kuristaminen. Ja nyt ahistaa nii paljo että itkettää. Muhun sattuu. Mun pitäis nukahtaa. Mä haluun pois tästä. En kestä. En pysty.
Ja nyt pitää vaa odottaa että mun äsken saama lääke alkais auttaa. 30 minuuttii menee ainaki. Miten mä kestän tän odottamisen.. no ainaki yritän vähä kirjotella. En tiiä auttaako se mitään. Ei varmaan. Mutta ainaki saan tän olon vähä ulospäin, pois musta.

Tänää puhuttii psykologin kaa siitä, miten tuskallisii tunteita vois sietää, et miten niistä pystyy selviytymään. Nyt tuntuu: en pysty, en jaksa, en haluu tätä tunnetta. Tää sattuu. Tää tuntuu tosi pahalta. Yritä siinä sitte siirtää ajatuksia muualle tai kestää tätä oloo. Miks tää paha olo tuntuu näin hemmetin pahalta?

"Sä oot aika lihava tyttö", sanoi yks vanhempi miespotilas. Tästä on jo pari viikkoa, mutta satuttavat sanat pysyy edelleen mielessä. Itken, koska se on totta. Tiedän olevani valtava. Siksi mä vihaan itteäni. Miten musta tuli tällänen? Miten entisestä anorektikosta voi tulla näin lihava? Olen pettänyt itseni. Olen huono ja vastenmielinen. Vihaan itseäni. Vihaan itseäni niin paljon, että haluan kuolla. Haluan pois tästä olosta. Haluan pois tästä kropasta. Vihaan itseäni enemmän kuin mitään. Ja siksi mä haluan kuolla..

Taistelutahto

Palasin pari tuntia sitten viikonloppulomalta takaisin osastolle. Tuli pysähdys ja isku vasten kasvoja. "Tätäkö mun todellisuus on tällä hetkellä; Osastoa. Pysähtymistä. Omien olojen kanssa kamppailua."

Viikonloppu meni nopeasti. Oli kiva päästä 'tuulettumaan' osastolta. Mutta osastolle oli vaikea palata. Se muistutti minua siitä, missä en ole. En ole terve. En ole opiskelukunnossa. En ole kotikunnossa. En pärjää yksin.
Tänään mulla heräs kuitenkin pieni taistelutahto. Mä haluan yrittää. Mä haluan yrittää pysyä hengissä.
Heti ton ylläolevan kirjotettua mut valtas epävarmuus ja ääni alko huutelee "ei mistään mitään tuu. Sä et voi selvitä tästä hengissä. Sun on kuoltava." Oon iteki epävarma, enkä tiedä miten tästä eteenpäin. Mutta just tällä hetkellä mä haluan taistella. Haluan yrittää selvitä. Se ääni ei saa voittaa tätä.

Epäonnistuja

Mulla olis huomenna pääsykokeet. En oo menossa, koska en oo pystyny yhtää treenailee sinne. Voimat ei oo riittäny siihen. Ja nyt on tosi epäonnistunu olo. Tää oli ainoo mihin mun piti jaksaa mennä, enkä nyt sitte jaksa. Oon surkee, mokailija, epäonnistuja. Syytän itteeni tosi paljon. Oonhan mä syypää tähän. Mun olis pitäny voida paremmin. Mun olis pitäny jaksaa treenata. Mut en jaksanu, ja siks oon nyt yks idiootti. Ne pääsykokeet ois ollu tärkeet. "Ei se mitään, sä oot vielä nuori, ens vuonna sit uus yritys!", sano jotkut mulle. Joo oon vielä nuori ja on mulla aikaa, mut ei se silti muuta oloa siitä että on täys luuseri, ku en oo pystyny harjottelee.

Nää pääsykokeet oli yks niistä asioista mitkä on pitäny mua hengissä. "Ehkä pääsen vielä tekee sitä mistä todella nautin." Mut nyt ku siirtyy nää pääsykokeet taas vuodel eteenpäin. Turhauttavaa. Oon tosi pettyny itteeni. "Epäonnistunu luuseri paska" Ei musta oo mihinkään, ku en mä ees yksii pääsykokeisii oo saanu aikaseks valmistautuu.

Tää on iso pettymys mulle. Ahistaa koko asia niin paljo, et haluisin vaa nukahtaa ja unohtaa koko asian. Mä haluan pois täst maailmast. Ees vaikka hetkeks siihe "kuristusmaailmaan", pois täältä todellisuudesta. Mä en kestä tällästä epäonnistumista, tätä oloa. Mä haluan pois.

Puhuin tänään omahoitajani kanssa. Omahoitajani mietti, että olenko mä edes tällä hetkellä missään lomakunnossa. Sanoin että olen, vaikka samaan aikaan takaraivossa ajattelin, etten todellakaan ole. Silti lähdin lomalle. Halusin edes hetkeksi pois osastolta, vaikka ei täällä vanhempien luona ole yhtään sen parempi. Kuitenkin olen sunnuntaihin asti lomalla. Saa nähä miten sujuu. Nyt on ainaki tosi pettyny olo itteensä.