Pahoittelut hiljaiselosta. Hävitin blogini salasanat ja löysin ne uudelleen vasta muutama päivä sitten.
Ajattelin tulla kertomaan, että missä mennään.
Voin tällä hetkellä vaihtelevasti. Välillä on ihan ok olo, ja välillä taas erittäin huono. Olo vaihtelee myös paljon päivän aikana.
Käyn edelleen n. kerran viikossa polilla juttelemassa sairaanhoitajan kanssa. Lääkäritapaamisia on muutaman kuukauden välein.
Harrastan paljon viikossa, ja kavereita tapaan aina silloin tällöin kun voimia riittää. Tällä hetkellä isoin voimia vievä asia on älytön väsymys. Se lamauttaa ja estää välillä tekemästä asioita. Olen alkanut käymään ''päivätoiminnassa'' pari kertaa viikossa. Se on paikka, missä voi rauhassa miettiä, mitä haluaisi lähteä opiskelemaan tai minne haluaisi mennä töihin. Olen viihtynyt siellä hyvin, ja jaksan sen aika hyvin sillä se on vain 4 tuntia kerrallaan. Välillä aamuheräämiset on tuottanut tuskaa ja taistelua. Onneksi se ei ala kuin vasta kymmeneltä.
Kaikesta positiivisesta huolimatta, olo on edelleen pääasiassa aika huono. Tunnen itseni masentuneeksi, olo on erittäin toivoton ja itsemurha-ajatukset hallitsevat ajattelua, sekä lisäksi käskevät, haukkuvat ja ilkeät äänet häiritsevät keskittymistä ja huonontavat oloa. Turhauttaa, ettei lääkkeistä ole juuri ollut apua ääniin.
Mietin edelleen itsemurhaa päivittäin. Välillä itseäni ärsyttää, että itsemurha pyörii niin paljon mielessä, se tuntuu olevan ratkaisu kaikkeen pahaan (oloon ja ajatuksiin). Mutta samalla se jollain tavalla helpottaa oloa, sillä tiedän, että aina on mahollista päästä pois. Aina voi tappaa itsensä.
Mutta on se edelleen yhtä taistelua, hengissä pysymisen kanssa. Muiden ihmisten, läheisten takia, yritän jaksaa. Vaikka välillä mietin, että mun itsemurha olisi muille vain helpotus. Kenenkään ei tarvitsisi enää miettiä mitä mulle kuuluu, kenenkään ei tarvitsisi enää taistella mun puolesta, kenenkään ei tarvitsisi enää huolestua eikä huolehtia... Muut pääsisivät helpommalla. Kaikki olisi vihdoin ohi.
