Hyvä puoli sanoo sanottavansa

Mua pelottaa kirjottaa tätä seuraavaa juttua tänne, koska pelkään, et mun ajatus muuttuu taas. Tai aika varmasti muuttuuki. Ehkä. Tai ei sitä voi tietää. Mut samalla mä haluan tän asian mustaa valkosella, että mä voin katsoa täältä millanen olo mul on ollut tän asian suhteen..

Mun nyt tää viime ilta (MA ilta) oli kaaottinen. Mulla oli ok olo. Menin suihkuun, ja tunnin päästä tultua veke sieltä, mulla oli toinen sääri viiltelyjälkiä täynnä. En oikeastaan tiedä mitä tapahtui. Mutta ku tulin pois sieltä, ja katoin mun jalkaa, silloin vasta tajusin mitä olin tehnyt. Silloin aloin tärisemään niin, että koko mun kroppa tärisi. Ja samalla mun oli tosi vaikea hengittää, koska tuntui, että happi loppuu.
Tämä koko paska, teko ja olo, oli täysin syvältä, mutta toisaalta, se paha asia johti johonkin parempaan, erittäin tärkeään asiaan..

Tekstasin parhaan kaverini kanssa. Hän sai minut tajuamaan erään tärkeän asian. Hän puhui minulle suoraan, ja rehellisesti siitä miten hän näkee ja kokee asian. (Hänen rehellisyys on yksi niistä piirteistä, mitä hänessä kovasti arvostan!) Olin aiemmin päivällä selittänyt parhaalle kaverilleni eräästä läheisestäni, kenestä olen erittäin huolissani, sillä joudun seuraamaan sivusta, kun hän tuhoaa itsensä alkoholiin. Kerroin miten vihainen ja turhautunut olen, kun hän ei ota apua vastaan. Kerroin miten minua ärsyttää miten itsepäinen hän on, ja miten pahalta musta ja muista ihmisistä tuntuu, kun hän juo. Ryyppyputken ollessa päällä hän ei välitä mistään mitään, millään ei ole mitään väliä. Vaikka kaikki eri tahot ja läheiset ovat yrittäneet katkaista hänen tuhoavan kierteensä, ei kukaan ole saanut häntä lopettamaan. Olen siitä vihainen, mutta samalla myös erittäin surullinen ja voin kuvitella hänen tuskansa mikä saa hänet yhä uudelleen ja uudelleen tarttumaan siihen pulloon..

Paras kaverini sanoi minulle suoraan, että mua voisi osittain verrata tähän läheiseeni. Tuo vertaus tuli täysin puskista, sillä en ollut itse ajatellut asiaa lainkaan siltä kannalta. Mutta tajusin, että mussa on paljon samaa mitä läheisessänikin on. Että toimin välillä aivan samalla tavalla. Sillä kun mä olen siinä 'tilassa', kun se paha puoli on mussa vallassa, mä en välitä mistään mitään, ja ainoa mitä kuuntelen on se puoli mussa, joka haluaa mun kuolevan. Vaikka kuka tarjoaisi silloin mitä tahansa apua, en luultavasti ottaisi sitä vastaan. Koska ajattelen, etten saa vastustaa sitä 'ääntä' ja samalla ajattelen myös, ettei kukaan voi mua auttaa. Oikeastaan ajattelen nyttekin, ettei kukaan voi mua auttaa. Mutta samalla mä tajusin ehkä tärkeimmän asian mitä voi tajuta: Kukaan ei voi auttaa mua jos mä en ite auta itteeni. Kukaan ei voi auttaa mua, jos mä en anna muiden auttaa. Ja tällä hetkellä mä vaan sanon itelleni: "Mun pitää antaa muiden auttaa itteeni. Vaikka mä en siihen apuun silloin uskoiskaan. Mun PITÄÄ mennä sairaalaan, jos se on ainoa keino pitää mut hengissä. Mä en saa antaa itteni tappaa itteäni. Jos mä en jossain tilanteessa pysty ite estää itteeni tekemästä mitään peruuttamatonta, sillon mun pitää antaa muiden ihmisten estää mua. Mun pitää pysyä elossa. Se paha ei saa voittaa tätä taistelua. Mä en saa antaa sen voittaa."

Mä tiedostan sen, että toi yllä oleva teksti on se hyvä puoli, joka mussa on tällä hetkellä 'päällä'. (Vaikka samaan aikaan se idiootti 'ääni' huutaa mun päässä kaikenlaista. Mutta se on onneksi tällä hetkellä aika vaimeana; kuulen sen ja kuuntelen sitä, mutta en juuri tällä hetkellä anna sen vaikuttaa tekemisiini. Mutta se on koko ajan siellä taustalla.) Mä tiedostan, myös sen, että se paha saattaa tulla 'päälle' ihan koska vaan, enkä välttämättä sillon pysty ajattelemaan tuota yllä olevaa. Mutta kuitenkin tämän kaiken kirjotettuani, mulla on ainakin pieni todiste siitä, että se hyvä puoli on mussa aina välillä elossa, ja tämä on sen hyvän puolen ajatus: Mä en saa kuolla.

Mulla on toivoton olo

Mulla on taas paha olo. Muhun sattuu. Mä haluan pois. Mä en jaksa kuunnella enää sitä paskaa 'ääntä' mun päässä. Miksei se voi jättää mua rauhaan? Miksei se lopeta? Miks se ei vois olla vaan hiljaa? Ja tällä hetkellä se 'ääni' huutaa mulle: "Koska sä oot täysin arvoton ja sä oot ansainnu tän kaiken paskan. Mä lopetan tän vasta sitten kun sä oot kuollu".

Mulla oli eilen taas terapia-aika. Sain sanottua terapeutilleni sen, mitä olen pitkään halunnut sanoa. "Mulla on ihan älyttömän toivoton olo". Sen sanominen ääneen tuntui raskaalta, ja pari kyyneltä valui poskelta, mutta samalla sen sanominen oli helpottavaa. Vihdoin sain sen ulos; mulla on älyttömän toivoton olo ja mä pelkään, että mä tapan itteni.
Terapeutti puhui myös siitä, että mä olen itse se paha 'ääni' tai että se on osa mua ja että mä itse teen niitä pahoja asioita itselleni. Ja että mulla on mahdollisuus tehä toisin, ku mitä se 'ääni' mulle sanoo. Ton kuuleminen tuntui oudolta, koska musta itsestä tuntuu, etten voi itse vaikuttaa mihinkään. Että mulla ei oo sananvaltaa sen pahan 'äänen' edessä. Että mä olen täysin voimaton sen edessä. Ja että mun on vaan pakko tehä mitä se käskee mun tehä. Mulla ei ole vaihtoehtoja. Se on niin voimakas ja vahva, se hallitsee mua.

Mulla oli eilen vaikea päivä. Ei mikään pahimmasta päästä mutta vaikea silti. Menin myös viiltelemään, jota en ole pitkään aikaan tehnyt. Ja pelottavaa tässä oli se, miten hyvältä se tuntui. Miten viiltely voi tuntua hyvältä? Kuulostaapa sairaalta, jopa mun korvissa. Mutta se tuntui hyvältä. Ja nyt mä haluan vaan lisää. Miten ärsyttävää. Miten tyhmää.

Eilen terapeuttini sanoi myös minulle, että jos olen jonain hetkenä valmis menemään osastolle, hän lähtee vaikka yhdessä mun kanssa päivystykseen. Hän sanoi myös, että jos haluan osastolle, pääsen sinne vaikka heti sisään. Ja tiedän sen. Jos kävelisin tänään päivystykseen, ne laittais mut samantien osastolle. Tällä hetkellä pakkohoitokriteeritkin luultavasti täyttyisivät. Mä olen sekasin. Mä olen 'äänen' vallassa. Mä olen itsetuhonen. Mä olen suisidaalinen. Mä haluan pois. Mä haluan kuolla. Mä olen tosi pohjalla. Ja mä pelkään itteeni..

Mä haluan pois

Tänään tai siis eilen torstaina on ollu tosi huono ja vaikee päivä. Ku heräsin kahen aikaan päivällä, halusin vaan sulkee silmät uudestaa ja nukkuu pois.. En halunnu herätä. Mulla oli niin paha olo. Ja mulla on ollu koko päivän sellanen olo, ja on edelleen..

Mulla on tällä hetkellä niin paha olo henkisesti, et mua ihan fyysisesti oksettaa. Mä vaan  makaan sängyssä ja tärisen. Ja itken samalla, koska mä tajuan miten pohjalla mä oon. Ja mä pelkään, ettei täältä oo enää mahollista nousta. Oikeastaan en usko, että mä enää pääsen tästä suosta ylös. Mä oon niin älyttömän väsyny tähän jatkuvaan pahaan oloon ja taisteluun sitä vastaan. Mä vaan haluan, että tää kaikki loppuu. Jos kukaan tai mikään ei saa poistettuu näit oloi ja ajatuksii musta, mun on sit vaan pakko lähtee täältä oman käden kautta. Mä en pysty elää näin. Muhun sattuu ihan liikaa.
Hitto että mä vihaan tätä oloa! Mä vihaan tätä, koska se saa mut haluumaan tappaa itteni.

Mut muhun sattuu. Ja mulla on tosi surullinen olo. Koska pelkään, etten jaksa enää kauaa. Musta on surullista lähtee täältä. En haluais lähtee. Mutta mun on varmaan pakko. Mä en pysty enkä jaksa jäädä tänne, vaikka miten haluaisin. Mä oon niin älyttömän väsyny tähän kaikkeen..

Antakaa mun nukkuu pois.

Minussa on kaksi puolta

Mulla on ongelma. Ja se ongelma olen minä ite. En ehkä osaa selittää tätä tarpeeks hyvin, koska oon iteki tästä hämilläni ja sekasin. Ja tää saattaa kuulostaa tosi oudolta ja omituiselta...

Mun sisällä on kaks eri puolta eli mussa on kaks eri puolta. Se toinen puoli on se ns. parempi puoli, joka haluu elää ja joka ei todellakaan haluu tappaa itteeni. Ku tää puoli on "päällä" mussa, sillon mä toimin järkevästi, ajattelen selkeesti ja toimin elämän myötäsesti. Tän puolen ollessa päällä, mä haluan elää. Tai emmä halua elää...sanotaan pikemminki että en haluu elää mut sillon mä en myöskää haluu ainakaan kuolla. Sillon mä haluan pysyä elossa. Ehkä sen takia, koska sillon kaiken tän paskan keskellä mä silti näen ne elämän hyvät puolet, joiden takii kannattaa taistella. Ja ne hyvät puolet pitää mut sillon kiinni elämässä.

Mut tää toinen puoli on se paha puoli mussa, joka haluu vaan itelleni pahaa ja joka haluu ja himoitsee kuolemaa. Tää puoli tekee kaikkensa, että mä satutan ja tuhoon itteeni. Tää puoli pistää mut tekee asioita, joita en välttämättä täysin halua (eli se parempi puoli ei halua). Valitettavasti tää pahempi puoli on eniten mun elämässä ja se on erittäin vahva ja hallitseva. Sitä puolta on joskus mahotonta vastustaa. Tää puoli saa mut suunnittelee itsarii, vetää lääkkeit, kuristaa ja hirttää itteeni, viiltelee.. Tää puoli saa mut tekee tyhmiä valintoja ja toimimaan impulsiivisesti. Sillon ku tää paha puoli on kokonaan mussa (ilman sitä hyvää), mun ajatukset on tosi mustia ja itsetuhosia, ja impulsiivisesti saatan lähtee toimimaan huonoon suuntaan. Sillon ku tää paha puoli on mussa vallassa, mä en ajattele selkeästi, mä oon sillon ihan sekasin; puhun pelkkää mustaa ja saatan jopa vaikuttaa ilkeeltä sillon. Sillon mun pää vaan huutaa mulle, että mun pitää tappaa itteni, ja sillon mä lähen herkästi toimimaan sen mukaan. Tässä "tilassa" mä en tajua mitä mun ympärillä tapahtuu, mä oon ihan ku sumussa, jossain omassa maailmassa. Mulla ei oo psykoosia, mutta tota "tilaa" vois hyvin verrata psykoosiin, koska mun todellisuudentaju hämärtyy kokonaan. Ja näin "selvänä" eli siinä normaali mussa ollessa voin sanoa, et toi kuulostaa aika pelottavalta. Ja kyllä mua se pelottaaki, et mitä saatan tehä itelleni ku se paha puoli tulee mussa taas esiin. Koska mä tiiän miten pahasti se saa mut valtaan, ja miten sillon teen ihan mitä vaan, jotta se "ääni" mun pään sisällä hiljenis. Mä oon sillon valmis vaikka tappamaan itteni.
Usein tossa tilassa olessa, mä yhtäkkiä "herään" ja tajuan mitä oon tekemässä tai tehny, ja sillon mulle herää itsesuojeluvaisto ja pelko. Pelko itteeni kohtaa. Ja sitä samalla pelästyy, et miten sitä voi olla näin sekasin. Usein tohon "heräämiseen", tilanteen tajuamiseen, auttaa joku muutos. Eli teen jotain muuta tai joku muu tekee jotain. Mietin, et varmaan paras olis, jos joku tollasena pahana hetkenä tulis vaa läimäyttää mua poskelle ja sanois et herää. Tai sit ihan vaa et ottais hartioista kiinni ja ravistais ja sanois et lopeta sen kuunteleminen. Tai ihan vaan, että joku sanois mulle, et "hei haloo, sä vajoot taas omaan maailmaas, älä kuuntele sitä idioottii, se puhuu vaan paskaa"
Mut usein tollon pahana hetkenä mä oon yksin, tai ainaki hakeudun yksinään jonneki. Et jotenki se täytyis löytää itestä se herättäjä. Mut ei sitä löydä sillon ku oon täysin sen pahan vallassa ja sisällä siinä ajatuksineen ja toimintoineen. Sillon sitä vaan näkee ja tuntee mustaa..

Tällä hetkellä, just nyt, mä en halua kuolla. Mulla on jopa ihan hyvä olo. (Ehkä koska oon pelannu koukuttavaa farmipelii ;)). Mut samalla mä tiedän, ettei tää olo oo pysyvä. Se paha tulee takasin. Se tulee aina takasin. Toivon vaan aina näin "selvänä", ettei se olis liian voimakas ja että mä selviän sen yli hengissä...

(=

Kaiken vaikeuden keskellä haluan kuitenkin toivottaa kaikille iloista, mukavaa ja rauhallista joulua! Toivottavasti jokainen pystyy edes hetken aikaa hymyillä. Minä hymyilen tänään; saan olla rakkaan veljeni kanssa, ja voit olla varma, että otan kaiken irti näistä hetkistä.

Hyvää joulua kaikille! ♥ (:

Sairaus, ei oma valinta

Oon törmänny mun sairauden aikana monesti siihen, miten ihmiset kuvittelee mun vain pelleilevän ja että tää kaikki olis musta kiinni, et miten mä voin. Tottakai ihminen voi yrittää auttaa itteensä tiettyyn pisteeseen asti, mutta ihmiset ei taida tajuta sitä, että täs on kyse sairaudesta eikä mistään omasta halusta.
Mulle on tullu pari kaveria aika ärhäkästikin kommentoimaan mun ajatuksia ja oloja. Mun kuulemma pitäis olla tyytyväinen mun elämään, koska mulla on mun elämässä kuulemma kaikki hyvin. Mullahan on ihania ystäviä ympärillä ja vanhemmat jotka välittää. Mun pitäis kuulemma ottaa itteeni vaan niskasta kiinni, koska onnellisuus on vaan musta itsestä kiinni. -Jaaha. Aika raskaita mielipiteitä. Henkilö, joka tämän minulle sanoi, välittää musta aidosti ja tiedän, että hän tarkoitti vain hyvää. Mutta itse koin nuo sanat syyttelynä ja arvosteluna. Mulle tuli paha olo, koska ajattelin, että ehkä mun pitäiski voida asialle jotain. Että ehkä mä oon ite syypää tähän kaikkeen, mun sairauteen. Mut samalla musta tuntuu turhauttavalta, jos ihmiset ei näe sitä miten paljon mä olen yrittänyt taistella tästä ulos. Miten mä oon yrittäny jaksaa ja selvitä. Mä en oo muuta tehnykään ku yrittäny selvitä!

Tällä hetkellä mä olen ihan loppu. Mua väsyttää. Ja mä haluan vaan kuolla, päästä pois täältä.
Ainiin, ja tänää tai siis eilen maanantaina, katottiin äidin kanssa yhtä ohjelmaa, jossa jonkun äiti sanoi, miten se pelkää tyttärensä puolesta, ja ettei hänen kuulu haudata tytärtään, ettei sen kuulu mennä niin että äiti joutuu hautaamaan oman tyttärensä. Vilkaisin sivulle, ja huomasin äidin itkevän. Kamalaa ajatella, että hän oikeasti joutuu kohtaamaan mun hautaamisen. Sen ajatteleminen sattuu, sillä tiedän miten pahasti hän tulee silloin hajoamaan. Toivon vain, että hän ei hajoa niin palasiksi, josta ei pysty selviytymään...

Hirveä olo. Sattuu. Ahistaa. Puristaa.

Valehtelua ja lopun odottamista

Haluaisin kirjottaa paljon ja pitkään, mutta ketipinor -väsymys iski ja kohta ei silmät enää pysy auki. ;( On aika lääkehuurunen olo.

Äiti kysy multa tänään, että miten mä voin. Vastasin, että hyvin ja päälle vielä näytin leveää hymyä. Vai, että hyvin voin, ja paskat! Mä oon ihan pohjalla, jossain tosi syvällä. Mut pahinta (vai parasta?) täs oli se, et äiti usko kaiken mitä mä sille sanoin. Mä olen niin helvetin hyvä näyttelee tätä. Pidän kulissit yllä. Mä oon hyvä siinä. Liian hyvä.
Mä en tiiä onko se hyvä vai huono asia, et äiti uskoo mun voivan hyvin. Ehkä enemmän hyvä. Suojelen sillä äitiä, mut samalla itteeni. Mun äiti on tosi ylihuolehtiva, meinaan sairaalloisen ylihuolehtiva. Ja se sekoo pienimmästäki. Äiti on esim passittamassa mua heti sairaalan, jos vaikka sanoisin sille ihan vaan, että nyt vähä ahistaa. Se tyylii luulis et oisin menos heti tappaa itteni. Oon kokenu ton montamonta kertaa. Enkä mä kestä sen ylireagointii. Joo tiiän, se välittää musta. Mut välillä mä kaipaisin vaan sitä, että se tietää mun olosta, mut samalla olis vaikka vaan hiljaa mun seurana telkkarin edessä. Mut ei se pysty siihen. Sillä menee aina yli. Ja pahasti. Ja siks mä en kerro sille mistään mun huonoista oloista.

Mun ajatukset pomppii ajatuksesta toiseen ja on aika sekavat. Eikä tää lääkehuuru varmaan kauheesti auta asiaan.. Mut päällimmäisenä mielessä on itsemurha. Se on oikeestaan koko ajan mun mielessä, taukoomatta. Mä vaan haluan pois. Toivon, et joulu ois vaa nopeesti ohi, pääsisin täältä pohjosesta takasin kotiin, missä pääsisin vihdoin tappaa itteni. Mut nyt, mun täytyy vielä odottaa. Odottaa. Ja odottaa. Ja se on perseestä. Pää hajoo.
Hassuu miten kaikki odottaa innolla jouluaattoa, ja ehkä uuttavuottaki. Ja samaan aikaan mä vaan odotan mun kuolemaa. Se tuntuu jopa huvittavalta jollain tavalla.

Tänään, nytten, mä nukahdan syvään toivottomaan oloon ja syyllisyyteen ja ajatus sekamelskaan. Zzzzz

Toivoton olo, olen hukassa

Olen ollut hereillä nyt putkeen 48 tuntia ja olo on sen mukainen.. En ole saanut nukuttua, koska kaikki energiani on mennyt itsemurhan ajattelemiseen, syvään toivottomaan oloon ja itkemiseen. En ole viime päivinä kotona ollessa tehnyt muuta kuin itkenyt. Mikä tuntuu oudolta, koska mulla oli tossa aiemmin pidempi aika jollon en pystynyt ollenkaan itkemään. Mutta tällä hetkellä itken lähes koko ajan.
Mulla oli tänään terapia.. En puhunut siellä paljoakaan, itkin vain. Siellä ollessa tajusin, miten toivoton olo mulla on tällä hetkellä. Mikään ei auta ja odotan vain sitä, että toteutan suunnitelmani ja tapan itseni. Mun elämässä ei ole enää mitään järkeä. Mä haluan vaan pois. Ja mä vaan odotan sitä, että mä pääsen pois. Mutta mä en voi lähteä vielä..
Lähdetään perheeni kanssa reissuun viikoksi. En oikeastaan edes haluaisi lähteä sinne mukaan. Mutta on pakko. Ja samalla toisaalta haluan kokea sen; tämä on todennäköisesti viimeinen reissu, jonka tulen veljeni kanssa tekemään.. Sen ajatteleminen tuntuu pahalta, sillä haluaisin olla mukana rakkaan veljeni elämässä. Mutta en pysty. Sillä mun on mentävä. Itkettää ajatus siitä, etten enää koskaan pysty olemaan veljeni lähellä enkä enää koskaan tule näkemään häntä. Ja samalla pelkään sitä, miten paljon tulen häntä satuttamaan tulevalla teollani. Pelkään miten hän selviää...

En oo puhunu tästä mun päätöksestä parhaimmalle kaverilleni. Toisaalta minulla on siitä syyllinen olo, sillä tiedän hänen haluavan tietää missä mä oikeasti menen, mutta toisaalta haluan suojella häntä tältä. Mitä se auttaa, että hän joutuu panikoimaan ja olemaan huolissani minusta, jos lopputulos tulee olemaan se mitä se on? Onko parempi pitää hänet pimennossa ja antaa hänen elää rauhallisesti nämä mun viimeiset päivät, ilman huolta musta -ja samalla antaa hänelle kamalan "yllätyksen" kun kuulee minun kuolleen? Vai olisiko parempi, että hän tietäisi koko ajan missä mä menen -jolloin kuolemani ei tulisi hänelle täytenä shokkina..? En tiedä kumpi olisi parempi vaihtoehto. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Olen hukassa. Haluan tehdä lähtöni edeltävän ajan, eli tämän ajan tällä hetkellä, mahdollisimman rauhalliseksi ja onnelliseksi. Mutta silloin itsemurhani tulisi kaikille täysin puskista. Monet luulevat oikeasti, että voin tällä hekellä hyvin. ...mutta samalla mietin koko ajan sitä, että jos paras kaverini olisi tässä tilanteessa missä nyt olen, haluaisin itse tietää missä hän menee ja mitä hänelle oikeasti kuuluu. Haluaisin tietää hänen ajatuksistaan ja päätöksistään, oli ne mitä tahansa. Haluaisin tukea häntä parhaani mukaan, haluaisin olla hänen vierellään, vaikken pystyisikään häntä pelastamaan. Haluaisin olla hänen vierellään, ja mikä tärkeintä, haluaisin, että hän ainakin tietää sen miten paljon hän minulle merkitsee; miten tärkeä ja rakas hän on minulle. ...Mutta en tiedä mikä olisi hänelle tässä tilanteessa parasta..?

Mä itken, koska muhun sattuu. Mulla on toivoton olo. Ja tähän oloon mä nukahdan.

Sekavia ajatuksia

 

 Idea blogista hiipi tänään yöllä mieleeni. Olen päättänyt lähteä täältä oman käden kautta. Tämä blogi pitää sisällään ajatuksia ja oloja näistä viimeisistä hetkistäni; päivistä ja kuukausista..
Taustatiedoiksi; sairastan syömishäiriötä, epävakaa persoonallisuushäiriötä ja masennusta.

Ajatukseni ovat viime päivinä olleet erittäin sekavat, sillä tiedän olevani tosi sairas (ja tarvitsevani apua), mutta samalla minä todella haluan lähteä täältä. Tiedän, että se on sairauteni, joka saa minut haluamaan pois. Tiedän, että ilman sairautta, haluaisin luultavasti elää. Mutta samalla tiedän, että tämän sairauden ja sen tuomien ajatusten kanssa, en pysty elämään.
Tämä sairaus on ollut minussa liian kauan, vaikeuttanut elämääni jo vuodesta 2007 lähtien. Olin 13-vuotias kun sairastuin, ja nyt olen 20-vuotias ja tämä riittää minulle. Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi hankkinut apua. Olen saanut apua, paljonkin, mutta olen todennut, ettei mikään tule minua pysyvästi auttamaan. Olen nyt käynyt nelisen vuotta terapiassa ja psykiatrisilla osastoilla olen viettänyt 11 kuukautta elämästäni, viimeksi 9 viikkoa viime kesänä. En usko, että tulen ikinä pääsemään tästä sairaudesta irti, en ainakaan kokonaan.
En ole ollut (täysin) työkykyinen 2011 vuoden alusta lähtien, enkä vieläkään ole lähelläkään sitä. Enkä usko, että tulen koskaan olemaan täysin työkykyinen. Mulle opiskelu on ollut erittäin tärkeätä, ja kun en ole sitä pystynyt tekemään, on se sama kuin olisi viety pala minusta. En halua elää loppuelämääni työkyvyttömyyseläkkeellä, joten minusta on parempi lähteä täältä. En kestä sitä, etten pysty opiskelemaan haluamaani alaa. En kestä sitä, että sairauteni vie unelmani pois. Siksi minusta on nyt parempi lähteä.

Olen yrittänyt useamman kerran itsemurhaa. Yritykseni ovat pääasiassa olleet lääkeyliannostuksia, mut tämän vuoden aikan yrityksiin on tullut mukaan itsensä kuristaminen/ hirttäminen. Esimerkiksi kesällä kuristin itseni suljetulla tajuttomaksi. Valitettavasti hoitohenkilökunta ehti tulla liian aikaisin väliin, ja heräsin siitä..

Palaan siihen, miksi ajatukseni ovat olleet viime päivinä sekavat. Haluan todella kuolla, ja minua houkuttaa pelottavan paljon itseni hirttäminen, mutta samalla se jokin terve-ääni sisälläni miettii, että kannattaako kuitenkaan kokonaan luovuttaa. Minulla on ympärillä mahtavia ihmisiä, jotka ovat tukenani. He ovat ainoa syy, miksi olen kuitenkin jatkanut taistelua yhä uudelleen ja uudelleen. Heidän takia haluan elää. Mutta samalla itseni takia haluan kuolla. Ja tämän takia minulla on iso ristiriita sisälläni. Yritän taistella muiden takia, mutta samalla koko ajan tiedän, että tulen lopulta luovuttamaan. Ja siitä minulla on hirveän syyllinen olo. Toivon, että muut selviävät kuolemastani helposti, nopeasti ja hyvin...vaikka samalla pelkään, että hajotan muiden elämän.

Paras ystäväni on ollut tukenani ja lähelläni hyvinkin vahvasti. Hän on auttanut minua niin paljon, etten voi sanoilla edes sanoa kuinka paljon. Hän on pitänyt minut pystyssä kun olen ollut kaatumassa, ja silloin kun olen uponnut syvälle, hän on ollut se, joka on nostanut minut takaisin pinnalle. Tiedän, miten paljon tulen häntä satuttamaan, ja pelkään sitä, miten hän tulee kuolemastani selviämään. Toivon, että hän löytää tukea muilta ystäviltään ja perheeltään. Toivon, että hän jaksaisi kaikesta huolimatta. Tiedän, miten väärin teen häntä kohtaan ja siitä tunnen kamalaa syyllisyyttä. En ikinä haluaisi satuttaa häntä, mutta tiedän, että tuleva tulee satuttamaan häntä luultavasti pahimmalla mahdollisella tavalla..
Minulla on myös erittäin läheinen isoveli, joka on minulle maailman tärkein. En ikinä kestäisi hänen menetystään, joten voin vain arvailla, miltä tämä tulee hänestä tuntumaan..
Minun elämässäni on paljon hienoja ihmisiä, jotka ovat minulle erittäin tärkeitä; mm. vanhempani, mummuni ja vaarini, ystäväni, molemmat serkkuni ja muut sukulaiseni...
Näille kaikille tärkeille ihmisille elämässäni haluan sanoa, että minä todella rakastan teitä, ja olen samalla erittäin pahoillani siitä, etten kuitenkaan jaksa enää elää.

Vaikka elämäni on ollut varsinkin viime vuosina erittäin vaikeata ja rankkaa, en ottaisi tästä mitään pois, sillä olen samalla kasvanut ja kokenut myös paljon hyviä asioita. Tapasin parhaan ystäväni vasta 18-vuotiaana, mutta ne hetket hänen kanssaan, ovat olleet elämäni parhaimpia, enkä siksi ottaisi tätä aikaa pois. Kulkisin tämän saman paskan läpi uudestaan, kunhan saisin vain tavata hänet. Ilman häntä, en olisi tässä tänään. Hän on tuonut elämääni niin paljon valoa kaiken tämän synkkyyden keskellä.  Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että olen saanut tavata hänet. Se on ollut iso etuoikeus, jota ei kovin monella ole.<3

Haluan tehdä kaikille selväksi, että tuleva itsemurhani oli täysin oma päätökseni ja oma valintani. Kukaan ei olisi voinut sitä estää. Kaikki teki kaikkensa, jotta olisin jäänyt tänne, eikä enempää olisi voitu tehdä, joten älkää syyttäkö tästä itseänne. Tämä oli täysin minun käsissä. Kukaan ei olisi voinut tehdä jotain toisin. Kaikki olisi lopulta päätynyt tähän samaan lopputulokseen. Antakaa minulle anteeksi, mutta ennen kaikkea; antakaa itsellenne anteeksi. Älkää syllistäkö itseänne sellaisesta, jolle te ette olisi voineet tehdä mitään. Itsemurhani oli oma ratkaisuni tähän tilanteeseen ja tähän elämääni. Näin oli parempi minulle.