Tänää on ollu taas tosi vaikee päivä. Äänet on huutanu käytännös koko päivän, ne on ollu ahistavii, voimia vievii ja tosi kuluttavii.
Tänää oon myös miettiny enemmän opiskelukuvioita. Ne ahdistaa nii paljo ettei saa henkee. Oon itkenyt tänää sitä, etten oo opiskelukuntonen. Kaikki mun kaverit opiskelee ja menee elämässä eteenpäin. Ite oon jumissa, oman sairauden takia en pysty opiskelemaan. En vaikka kuinka haluaisin. En ainakaa tällä hetkellä. Ja samalla pelkään, tuunko ikinä olee opiskelu/työkuntonen.
Opiskelulla on aina ollu iso osa mun elämässä. Se on ollu yks asia minkä kautta oon kattonu itteeni, millanen oon ja mitä osaan, missä en oo parhain, mitä jaksan.. Ennen ku sairaus vei multa opiskelukyvyn, pidin opiskelemista itsestäänselvyytenä. En tajunnu miltä tuntuu olla pystymättä työhön. Nyt tiedän, liiankin hyvin. Tekisin mitä vaan, että pystyisin taas opiskelemaan. Mut siihen on vielä pitkä matka. Yritän kuntoutuu, mut sairaus painaa mua alas koko ajan. Olo aaltoilee ja äänet huutaa. Oon jatkuvasti väsyny ja voimaton. Samaan aikaan olo on erittäin toivoton. Pelkään ettei tästä suosta oo enää mahollista nousta. Mietin itsemurhaa jatkuvasti. Haluan vaan pois. En jaksa elämää. Koska ei mul oo elämää. Kaikki hyvä mikä mulla oli, sen on sairaus vieny, hajottanu ja murskannu.
