Itsemurha ratkasu kaikkeen?

Kirjoitin pitkän tekstin, jossa olin hyvin koonnut ajatukseni yhdestä asiasta. Onnistuin kuitenkin sählätessäni poistamaan tämän tekstin. Ja nyt tämä kirjoitus ei ole yhtään sellainen kuin halusin sen olevan, mutta yritän silti kirjoittaa jotain tästä aiheesta.

Oon viime aikoina tajunnu itestäni vielä entistä paremmin yhen asian. Mä en kestä mitään pettymyksiä, epäonnistumisia tai vastoinkäymisiä. Ja mun ratkasu kaikkiin vastoinkäymisiin on itsemurha-ajatukset ja sitä kautta itsemurha. Se on mun ratkasu kaikkeen, tosi ärsyttävissä määrin. Mulla on olemassa "vääränlainen ratkasu" kaikkeen. Ja mä tajuan sen. Jos jokin menee pieleen tai eteen tulee joku vaikeus, mun ensimmäinen ajatus on "mun pitää tappaa itteni".

Jos esim.
Joku huutaa mulle -> ärsyyntyminen, suuttuminen, itsemurha-ajatukset
Lääkäri ei päästä mua lomalle, jota oon odottanu -> pettymys, itsemurha-ajatukset
Teen ruokaa, joka menee pieleen -> ärsyyntyminen, itsesyytökset, itsemurha-ajatukset...

Voisin jatkaa tota listaa loputtomiin. Ja aina sama kaava. Joka kerta mun mieli näkee itsemurhan ratkasuna kaikkeen.
Tiedän, et mun pitäis oppii uusii keinoi ratkasta ongelmat. Ei kaikkeen epäonnistumisiin ja pettymyksiin voi olla ratkasuna ittensä tappaminen. Mut mulla se vaan sattuu olee niin. Haluisin täst ajattelutavasta/ -kulusta eroon, mut tiiän, etten yksin siihen pysty. Mä tarvin siihen apua. Mut samalla mä mietin, ettei mun oo mahollista päästä täst syvälle juurtuneesta ratkasusta eroon. Oon käyny 4,5 vuotta terapiassa, eikä itsemurha-ajatukset oo yhtää helpottanu tänä aikana. Ne on ehkä jopa vahvistunu välillä. Tietenki on ollu helpompia aikoja, mut pääasiassa itsemurha-ajatukset on pysyny, tai ne on aina jossain kohti tullu takasin ja entistä vahvempina.

Salkkareissaki tänään hyvin sanottu; "et sä voi luovuttaa heti ku tulee kriisi eteen"
En niin. Mut silti ensimmäinen ajatus on mulla aina itsemurha. Ja 'huvittavaa' täs on se, et ärsyyntymisen jälkee, ajatus on taas sellanen et "kuolemalla pääsen eroon tästä kierteestä".

Jos mulla on joku tavote, mä elän ainoostaan sen tavotteen voimalla. Sitten ku tavote on saavutettu, eikä oo uutta tavotetta tai suunnitelmii tulevaisuudessa, alkaa itsemurha pyörii mielessä. Mä pysyn elossa aina hetken kerrallaan, tavote kerrallaan. Sitten ku mulla ei oo mitään tavoteltavaa, itsemurha-ajatukset valtaa mielen. Helppoahan olis ajatella, et aina vaa uus tavote mieleen, ni sillee pysyn elossa. Mut asia ei oo ihan noin yksinkertanen.

Oon taas törmänny samaan vaikeuteen, mikä mulla oli viime syksynä lukion kanssa. Ajattelin, et koska en oo työkykynen, en haluu elää. Nyt on kaikkii pääsykokeita, mut samalla mun mielen taustalla on asia, jota en saa kumottuu; "mä en oo työ- tai opiskelukykyinen tällä hetkellä". Ja koska opiskelu on mulle älyttömän tärkee asia elämässä, tuntuu työkyvyttömyys nii pahalta, että mä haluan kuolla. Jos mä en pysty opiskelee tai tekee työtä, mä en nää järkee mun elämässä...

Tästä kirjoituksesta ei tullu yhtää sellainen kuin kuin piti, ja sekin nyt sitte ärsyttää ;(

Ainiin, tapasin tänään lääkärin. Olen ollut nyt 3kk pakkohoidossa, ja lääkäri ilmoitti, että pakkohoitoa jatketaan, taas 3kk eteenpäin. Hoitajan nähdessä pettymykseni, sanoi hän, että pakkohoito tietenkin lopetetaan heti kun sitä ei enää tarvita. Toivottavasti mulla ei mee taas koko kesää sairaalassa. Oon niin täynnä tätä sairaalaa!

Pitäisikö puhua vai jättää puhumatta?

On asioita, joita on vaikea sanoa ääneen. On asioita, joista en halua puhua. On asioita, jotka vaivaavat mieltäni, mutta joista en pysty puhumaan. En, vaikka haluaisin. On asioita, joista en puhu, sillä jo niiden ajatteleminen saa minut ahdistuneen pahoinvoivaksi.
On pari asiaa, jotka satuttavat mieltäni jatkuvasti. En pysty puhumaan niistä. En saa niitä ulos itsestäni. Kirjoittaminen on ollut mulle keino puhua ja sanoittaa olojani. Silloin kun en ole pystynyt puhumaan, olen kuitenkin pystynyt kirjoittamaan. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, etten saa asioita ulos minusta edes paperille tai tässä kohtaa ruudulle. Miksi se on niin vaikeaa? Ehkä sen takia, että nämä ovat asioita, joita en ole tottunut käsittelemään. Vältän niiden kirjoittamista täällä blogissakin, vaikka samalla haluaisin, että tämä blogi on ennen kaikkea minua varten. Haluaisin pystyä kirjoittamaan täällä kaikesta sen enempää sensuroimatta ajatuksiani ja olojani. Haluaisin pystyä kirjoittamaan myös niistä kaikkein vaikeimmista asioista. Sillä ehkä silloin joku toinenkin samojen asioiden kanssa painija, saisi sanotuksi oloaan. Ehkä itsekin pääsisin silloin eteenpäin. Nyt junnaan samassa..

Yksi kipeimmistä ja vaikeimmista asioista elämässäni on syömishäiriöni, jonka kanssa olen joutunut painimaan yli kahdeksan vuotta. Se mikä tekee syömishäiriöstäni niin vaikean sanoitettavan, on sen muuttuneisuus vuosien varrella. Syömishäiriöni alkoi anorektisella oireilulla, kaikkine syömisten säännöstelyillä ja pakkoliikkumisilla. Sitten mukaan tuli oksentelu, ja myöhemmin ahmiminen.
Minua hävettää, ahdistaa, nolottaa. Ja nyt haluan lopettaa tämän kirjoittamisen tähän. En halua ajatella vuosien epäonnistumista...

En pysty enää saamaan sanoja ulos ruudulle. En oikeastaan edes halua. Haluan pysyä hiljaa. Mutta auttaako se minua? Vuosien kokemusten myötä voin sanoa, että ei auta. Nyt kuitenkin tuntuu paremmalta olla kirjoittamatta enempää.

Liian lähellä, samalla liian kaukana..

En tiedä mistä alottaa, kun en paljoa muista.
Lauantai - sunnuntai välisenä yönä paras kaverini toi minut takaisin osastolle. Oloni oli sen verran huono, että olin aikonut tappaa itseni illalla. Pitkän vääntelyn jälkeen suostuin lähtemään takaisin Kellokoskelle.
Kellokoskella tavarani tutkittiin sen jälkeen kun olin sanonut aikovani ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Sormet ristissä paha puoli salaa toivoi, ettei mun lääkevarastoa löydettäisi, mutta samalla toivoin myös sitä, että ne piilossa olevat lääkkeet löydettäisiin. Mitään hoitaja ei kuitenkaan laukustani löytänyt. Samaan aikaan sisäisesti pompin riemustani ja itkin pelosta. "Nyt mulla on oikeasti mahdollisuus kuolla...apua.."

Jossain kohti hoitajat antoivat mulle normaalit iltalääkkeet, ja he sanoivat hyvää yötä. Itse marssin silloin huoneeseeni laukun kanssa, jossa oli pelottava määrä unilääkkeitä.
Muistan istuneeni jonkin aikaa sängylläni miettien (mitä tehdä) ja samaan aikaan katsellen huonekaverini tuhisevaa nukkumista. Tiesin, että jos vetäisin kaikki mukana olevani lääkkeet, nukahtaisin huonekaverini viereiselle sängylle, enkä aamulla enää heräisi siitä...
Vedin lääkkeet rauhallisesti viisi kappaletta kerralla kurkusta alas. Yhteensä vedin lääkkeitä 92 kappaletta...
En ole varma mitä sitten tapahtui. Lähdin vessaan, mikä ei toisaalta ollut mikään paras idea, sillä hutera kävelyni (ja puheeni) paljasti kaiken hoitajille. Lopulta hoitajat saivat tietää mitä olin vetänyt ja kuinka paljon. Toinen hoitajista ei ollut uskoa korviaan ja toisti hämmästyneenä "mitä? 90 kappaletta??"
Sitten en muista mitään. Tiedän sen mitä mulle on kerrottu. Olin yön kuulemma Jorvissa. En muista mitä siellä on mulle tehty. Ilmeisesti juotettu hiilejä (sillä sitä löytyi paidastani), otettu sydänfilmejä (sillä niitä lappusia löytyi ympäri kehoa), luultavasti olen myös ollut tiputuksessa, sillä kämmenessäni on neulan jälki... Mua ärsyttää tää epätietoisuus kun en tiedä mitä oon tehny tai mitä mulle on tehty.
Tänään mulle sanottiin, että toi oli erittäin vakava yritys, johon olisin kuollut jos olisin nukahtanut huoneeseeni (enkä esim lähtenyt vessaan). Äitikin sanoi mulle, sellasella äänellä mitä se ei oo ennen sanonu, "sä kävit todella lähellä kuolemaa".
Nyt kun mietin; onko parempi että jäin eloon vai olisiko ollut parempi kuolla? Ajatuksia on monia sen suhteen. En tiedä. Halusin pois. En päässyt. Olen pettynyt. Surullinen ja ehkä hieman ahdistunut. Toisaalta. Olen elossa. Mikä on toisaalta helpotus ja toisaalta iso pettymys..

Oonko mä enää sunnuntaina hengissä?

Oon menossa tänää viikonloppulomalle, pe-su. Ihan kiva päästä hetkeks pois sairaalasta...MUTTA...ääni on suunnitellu taustalla mun itsemurhaa. Yritän olla tekemättä mitään, mutta samaan aikaan mua pelottaa aivan helvetisti. Pelkään, että vedän ne mun lääkkeet mitkä mul on varastossa kotona. Ja niitä on paljon. Luulen, et tällä kertaa jopa ihan riittävästi itteni tappamiseen..
En oo puhunu mun ajatuksista ja suunnitelmista hoitajille. Ne luulee, että voin hyvin. Tänäänkin puhuin yhen hoitajan kaa, ja se mainitsi jo uloskirjauksen. Miten mä oon taas onnistunu huijaamaan kaikkia? Jopa itteeni...
Äiti ja mummu tulee hakee mut lomille, ehkä puolen tunnin sisää. Millä fiiliksillä mä lähen lomille? Älytön ahdistus ja valtava pelko 'päällä'. .."mitäköhän tulee tapahtuu? Oonko mä enää edes sunnuntaina hengissä..?" Jos en, ni mä oon pahoillani, se ääni voitti. ;(