Liian lähellä, samalla liian kaukana..

En tiedä mistä alottaa, kun en paljoa muista.
Lauantai - sunnuntai välisenä yönä paras kaverini toi minut takaisin osastolle. Oloni oli sen verran huono, että olin aikonut tappaa itseni illalla. Pitkän vääntelyn jälkeen suostuin lähtemään takaisin Kellokoskelle.
Kellokoskella tavarani tutkittiin sen jälkeen kun olin sanonut aikovani ottaa yliannostuksen lääkkeitä. Sormet ristissä paha puoli salaa toivoi, ettei mun lääkevarastoa löydettäisi, mutta samalla toivoin myös sitä, että ne piilossa olevat lääkkeet löydettäisiin. Mitään hoitaja ei kuitenkaan laukustani löytänyt. Samaan aikaan sisäisesti pompin riemustani ja itkin pelosta. "Nyt mulla on oikeasti mahdollisuus kuolla...apua.."

Jossain kohti hoitajat antoivat mulle normaalit iltalääkkeet, ja he sanoivat hyvää yötä. Itse marssin silloin huoneeseeni laukun kanssa, jossa oli pelottava määrä unilääkkeitä.
Muistan istuneeni jonkin aikaa sängylläni miettien (mitä tehdä) ja samaan aikaan katsellen huonekaverini tuhisevaa nukkumista. Tiesin, että jos vetäisin kaikki mukana olevani lääkkeet, nukahtaisin huonekaverini viereiselle sängylle, enkä aamulla enää heräisi siitä...
Vedin lääkkeet rauhallisesti viisi kappaletta kerralla kurkusta alas. Yhteensä vedin lääkkeitä 92 kappaletta...
En ole varma mitä sitten tapahtui. Lähdin vessaan, mikä ei toisaalta ollut mikään paras idea, sillä hutera kävelyni (ja puheeni) paljasti kaiken hoitajille. Lopulta hoitajat saivat tietää mitä olin vetänyt ja kuinka paljon. Toinen hoitajista ei ollut uskoa korviaan ja toisti hämmästyneenä "mitä? 90 kappaletta??"
Sitten en muista mitään. Tiedän sen mitä mulle on kerrottu. Olin yön kuulemma Jorvissa. En muista mitä siellä on mulle tehty. Ilmeisesti juotettu hiilejä (sillä sitä löytyi paidastani), otettu sydänfilmejä (sillä niitä lappusia löytyi ympäri kehoa), luultavasti olen myös ollut tiputuksessa, sillä kämmenessäni on neulan jälki... Mua ärsyttää tää epätietoisuus kun en tiedä mitä oon tehny tai mitä mulle on tehty.
Tänään mulle sanottiin, että toi oli erittäin vakava yritys, johon olisin kuollut jos olisin nukahtanut huoneeseeni (enkä esim lähtenyt vessaan). Äitikin sanoi mulle, sellasella äänellä mitä se ei oo ennen sanonu, "sä kävit todella lähellä kuolemaa".
Nyt kun mietin; onko parempi että jäin eloon vai olisiko ollut parempi kuolla? Ajatuksia on monia sen suhteen. En tiedä. Halusin pois. En päässyt. Olen pettynyt. Surullinen ja ehkä hieman ahdistunut. Toisaalta. Olen elossa. Mikä on toisaalta helpotus ja toisaalta iso pettymys..