Pitäisikö puhua vai jättää puhumatta?

On asioita, joita on vaikea sanoa ääneen. On asioita, joista en halua puhua. On asioita, jotka vaivaavat mieltäni, mutta joista en pysty puhumaan. En, vaikka haluaisin. On asioita, joista en puhu, sillä jo niiden ajatteleminen saa minut ahdistuneen pahoinvoivaksi.
On pari asiaa, jotka satuttavat mieltäni jatkuvasti. En pysty puhumaan niistä. En saa niitä ulos itsestäni. Kirjoittaminen on ollut mulle keino puhua ja sanoittaa olojani. Silloin kun en ole pystynyt puhumaan, olen kuitenkin pystynyt kirjoittamaan. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, etten saa asioita ulos minusta edes paperille tai tässä kohtaa ruudulle. Miksi se on niin vaikeaa? Ehkä sen takia, että nämä ovat asioita, joita en ole tottunut käsittelemään. Vältän niiden kirjoittamista täällä blogissakin, vaikka samalla haluaisin, että tämä blogi on ennen kaikkea minua varten. Haluaisin pystyä kirjoittamaan täällä kaikesta sen enempää sensuroimatta ajatuksiani ja olojani. Haluaisin pystyä kirjoittamaan myös niistä kaikkein vaikeimmista asioista. Sillä ehkä silloin joku toinenkin samojen asioiden kanssa painija, saisi sanotuksi oloaan. Ehkä itsekin pääsisin silloin eteenpäin. Nyt junnaan samassa..

Yksi kipeimmistä ja vaikeimmista asioista elämässäni on syömishäiriöni, jonka kanssa olen joutunut painimaan yli kahdeksan vuotta. Se mikä tekee syömishäiriöstäni niin vaikean sanoitettavan, on sen muuttuneisuus vuosien varrella. Syömishäiriöni alkoi anorektisella oireilulla, kaikkine syömisten säännöstelyillä ja pakkoliikkumisilla. Sitten mukaan tuli oksentelu, ja myöhemmin ahmiminen.
Minua hävettää, ahdistaa, nolottaa. Ja nyt haluan lopettaa tämän kirjoittamisen tähän. En halua ajatella vuosien epäonnistumista...

En pysty enää saamaan sanoja ulos ruudulle. En oikeastaan edes halua. Haluan pysyä hiljaa. Mutta auttaako se minua? Vuosien kokemusten myötä voin sanoa, että ei auta. Nyt kuitenkin tuntuu paremmalta olla kirjoittamatta enempää.