Olon huonontuminen

Mulla oli viime viikolla hoitokokous polilla. Päätettiin, että lääkitystä vähennetään ja katsotaan oisko sillä vaikutusta älyttömään väsymykseen (sillä lääke väsyttää).
Nyt muutaman päivän sisällä on olo huonontunu rajusti. En tiiä johtuuko lääkevähennyksestä vai mistä.
Nyt on jatkuva voimakas ahistus päällä. Samaan aikaan itsemurha-ajatukset on taas pahentunu ja voimistunu. Mietin itsemurhaa koko ajan, ja se tulee myös uniin. Suunnitelmat on taas tarkentunu. Samaan aikaan se tuntuu helpottavalta, mutta samalta myös pelottavalta. Pelkään itseäni.

Puhuin polin työntekijän kanssa olostani. Hän sanoi, etten ole psykoottinen, joten minua ei voisi laittaa pakkohoitoon. Sen jälkeen hän kyllä sanoi, että jos oloni tuntuu erittäin sekavalta, voisi sen perusteella laittaa mut pakkohoitoon. Kerroin työntekijälleni äänistä, jotka haukkuvat, vähättelevät ja käskevät satuttamaan ja tappamaan itseni. Hoitaja painotti, etteivät äänet pysty mua satuttamaan, että olen itse vastuussa tekemistäni. Äänet ei voi mua tappaa. Samalla tuntuu kuitenkin erittäin vaikealta vastustaa ääniä. Tiedän, etteivät äänet hiljene muuten kuin kuolemalla. Siksi käännyn itsemurhan puoleen. Haluan vaan, että se hiljenee. Se vie niin paljon voimia, ja samalla mun on vaikea keskittyä esimerkiksi keskusteluun kun samaan aikaan äänet huutaa "kuole".

Vaikka mun elämässä on tällä hetkellä paljon asioita, joista saan iloa ja voimaa, vie huono olo kuitenkin paljon voimia. Se osittain kaataa ne hyvätki asiat.

Haluun pois

Sain opiskelupaikan, jonka aloitusta aion siirtää vointini takia. Samantien mua alko ahistaa koko koulu. Tuli vähä sama olo ku lukion kaa taistellessa. Entä jos en pystykää alottaa ikinä koko kouluu? Vaikka kuinka haluaisin. Entä jos sairaus estää opiskelut ja työt koko loppu elämäks? Ahistaaa. Samaan aikaa kaikki itsariajatukset hiipii mieleen. Mä haluun kuolla. En kestä tätä olotilaa. Jos en pysty opiskelee, haluun pois. Haluun kuolla. En jaksa. En pysty. En kestä. Sattuuu.

Halu opiskella vs. sairaus

Muhun sattuu. Paha olo valtaa koko mielen ja kropan. Tuska puristaa niin paljon, että on vaikea hengittää.
Mietin opiskeluja ja töitä. Haluaisin opiskella, haluaisin elää nuoren aikuisen elämää. Tällä hetkellä en kuitenkaan ole opiskelu- tai työkuntonen. Se harmittaa. Kiukuttaa. Olen kateellinen. Kateellinen niille ketkä menee elämässään eteenpäin; opiskelee, lähtee vaihtoon, seurustelee... Miksen voi olla kuin muut? Miksi olen sairas? Epäreilua.
Jotkut saattavat ajatella, että olen laiska, että olen saamaton, että elän vain tuilla ja lusmuilen. Todellisuudessa en muuta haluaisikaan kuin opiskella ja olla kunnossa.
Tällä hetkellä tämä sairaus vie minulta kaiken. En pysty opiskelemaan enkä tekemään töitä. En saa ajaa ajokorttia voimakkaan väsymyksen takia. En pysty olemaan isoissa kaveriporukoissa, sillä ahistus on älytöntä. En jaksa nähdä kavereita. Pieninkin ponnistus vaatii valtavasti voimia. Elämä vie kaikki voimat, se että pysyn hengissä vie kaikki voimat. Eläminen on älyttömän rankkaa ja kuluttavaa. Yritän pinnistellä. Yritän selvitä ja jaksaa.

Yksi iso kysymys pyörii usein mielessäni; onko eläminen sen arvosta, jos en pysty tekemään sitä mitä haluan, jos en pysty opiskelemaan?

Kuolema

Mua ei oo vähään aikaan ahistanu näin paljo mitä eilen ahisti. Yks läheinen kuoli eilen, ja se nosti pintaan vanhoja ajatuksia, tunteita ja oloja. Mieleen hiipi ajatukset entisestä poikakaveristani, joka kuoli neljä vuotta sitten. Pintaan nousi vahvoja tunteita; surua, vihaa, pettymystä, tyhjyyttä, ikävää.. Enkä tiedä miten käsitellä niitä.
Olin eilen menossa koko päivän, piti hoidella asioita ja tapasin kavereita. Jotenkin päivän pärjäsi kun oli tekemistä, mutta takaisin kotiin tullessa pysähtyi ja samalla kaikki asiat ponnahti suoraan eteeni. Kastelin pihalla kukkia ja samaan aikaan kyyneleet valuivat poskilleni.
Ikävä on loputon. Mutta samaan aikaan muistot säilyvät aina, niiden kautta jo pois nukkuneet elävät edelleen elämässämme.

Läheisen kuolema, sai minut miettimään omaa kuolemaa. Se sai liikkeelle ajatusvyöryn omasta kuolemastani, sen aiheuttajasta, omista hautajaisista, keiden haluaisin olevan paikalla, jne.
Viimeset 7 vuotta en ole muuta halunnutkaan kuin kuolla. Miksi sitten muunlaisia ajatuksia hiipii mieleeni? Ne tuntuu vääriltä ajatuksilta. Enhän minä ansaitse elää. On väärin ajatella mitä elämältä haluan, sillä haluan vain kuolla. Haluan vain että tämä tuska ja ahdistus loppuu.

Sekava olo

Suunnittelen itsemurhaa, mutta en sit kuitenkaa. Haluun kuolla, mutta toisaalt haluun elää. Tulevaisuus tuntuu toivottomalta, mutta samalla toivon, että siellä olis jotain mulle. Että mulla olis toivoa tilanteen paranemiseen. Haaveilen opiskelusta, mutta harmittaa, kun en ole opiskelukuntonen.
Oma elämä tuntuu turhalta ja raskaalta. Olen koko ajan älyttömän väsynyt. Voisin nukkua kellon ympäri. Vaikka toisaalta heräilen paljon yössä. Uni on katkonaista. Sain lääkäriltä unilääkkeitä, mutta jokin ääni mun päässä sanoo, että ne pitää säästää "tulevaisuuden varalle".

Toivoton olo

Kävin tänää polilla sairaanhoitajan luona. Kerroin olon huonontumisesta ja siitä että itsensä kuristamisia on ollut taas enemmän. Sairaanhoitaja sanoi tyhmästi sitä, että onneksi en ole sentään viillellyt sillä siitä jää jälkiä, kuristamisesta ei. Ihan kuin kuristaminen olisi parempi vaihtoehto kuin viiltely. Tuntui, ettei hoitaja ottanut tosissaan oloani tai ettei hän täysin ymmärtänyt millainen olo mulla on viime päivinä ollut. Tuli entistä toivottomampi olo. Miksei se ymmärtänyt pahaa oloani..?

Olo on huono

Multa kysyttiin tänään, että mitä mulle kuuluu. Kerroin olon olevan aaltoilevaa. Samalla kuitenkin mietin, että olo on taas todella huono. Kerroin olon aaltoilevan hyvän ja kohtalaisen olon välillä. Oikeasti olo vaihtelee ok:n ja todella huonon välillä. Haluan jatkuvasti kuolla. Ahistus on voimakasta ja voimia viemää.
Odotan huomista sairaanhoitajan tapaamista. Saan kertoa oloni huonontumisesta. Toivottavasti saan sen sanottua.
Olen taas alkanut pelkäämään itseäni. Pelkään, että tapan itseni impulsiivisesti. Itsemurha pyörii jatkuvasti mielessäni, sekä hereillä ollessani että unissa. En saa siitä hetkeäkään rauhaa.

Pelkään taas olevani kohta sairaalakunnossa...

Haluan kuolla

Tuli taas vanhempien kanssa puhetta mun painosta. Mä olen valtava, mä tiedän sen. Tarviiko siitä kuitenkaan jatkuvasti muistuttaa. Koska mitä enemmän siitä puhutaan, sitä enemmän mä haluan kuolla. Viime hokossa tuli puhetta mun painosta, äiti otti sen esiin. Sairaanhoitaja yritti vanhemmilleni selittää, että ensin on saatava tasattua olo ennen kuin voi alkaa miettiä painon pudottamista. Olen samaa mieltä. Toki haluisin jo nyt saada painoa pois, mutta se ei oo niin yksinkertasta kun voin niin huonosti. Ei sitä pysty keskittymään painon pudottamiseen kun mieli on täynnä mustaa. Tänään itsemurha-ajatukseni vain voimistuivat. Haluan kuolla enemmän kuin vähään aikaan olen halunnut. Ahdistaa, puristaa, sattuu. Samalla mietin, että jos nyt alkaisin keskittymään painon pudottamiseen, se olisi taas syöksy anoreksian kierteeseen. En halua olla lihava, mutta en myöskään halua takaisin sitä anorektista syömiskäyttäytymistä. Mutta en ole koskaan onnistunut laihtumaan ns. 'terveellisin keinoin'. Ja siksi pelkäänkin, että painon pudotus johtaa taas pahempaan syömishäiriöön...

Tällä hetkellä haluan kuolla, yritän silti pysyä hengissä, edes parhaan kaverini tähden. Taistelen, vaikka en jaksaisi taistella. Haluaisin luovuttaa. Se olisi helpotus. Pääsisin pois tuskasta. Ja varmaan vanhempanikin olisi onnellisia kun ei tarvitsisi enää murehtia mun painoa tai mua ollenkaan..

Taistelua

Mietin usein sitä miten voin olla vieläkin elossa. On ollut paljon alamäkiä, joista en aina uskonut selviytyväni. Tässä silti edelleen olen, elossa. Huterasti seisoen, mutta silti elossa. On tämä jatkuvaa taistelua itsensä kanssa. Itsemurha-ajatukset ovat voimakkaita ja päivittäisiä. Elämä on jatkuvaa taistelua. Yritän jaksaa, päivä kerrallaan, välillä sekunti kerrallaan. Mutta taistelen itsemurhaa vastaan, vaikka välillä tuntuu, että menen enemmän sitä kohti. Haluan elää mutta välillä haluan vielä enemmän kuolla. Taistelu. Sitä tämä on. Milloin se loppuu? Sitä en tiedä...

Turhauttavaa

Mä käyn nyt n. kerran viikossa juttelemassa polilla sairaanhoitajan kanssa. Ne käynnit vaan turhauttaa. Ei siitä oo apua. Mietin itsemurhaa taukoomatta. Välillä pelkään itteeni, sillä pelkään, että teen impulsiivisesti itelleni jotain. Pelkään, että joku yö päätän vaa hirttää itteni. Kukaan ei vois estää mua. Mä pystyn tappamaan itteni koska vaan. Ja se pelottaa, mutta samaan aikaan rauhoittaa. Mä pystyn lopettaa tän millon vaan. Mulla on ulospääsytie tästä kaikesta paskasta.
Aurorakodissa yököt on käyny pari-kolme kertaa yössä kattomassa mun huoneeseen, että mulla on kaikki ok. Ne käy niin harvoin, että mä kerkeisin hyvin tappaa itteni. Miks tää kaikki ei vois jo loppuu? Miks mulla on koko ajan nii paha olo?

Junan alle?

Seison juna-asemalla. Katon ku junat ajaa ohi. Mietin, että haluisin olla sen edessä. Haluisin jäädä sen alle. Itsemurha-ajatukset on taas pelottavan vahvat. Ääni huutaa kovaa. Haluan kuolla, haluan päästä pois.
Pelkään itteeni. Mitä jos nyt hyppäänki junan alle?
Täytyy pakottaa itteni pysymään laiturilla. Mä en saa hypätä. En voi tehä sitä nyt muille. Kaikki luulee että mä voin hyvin. Totuus on vähän toisenlainen. Ajattelen itsemurhaa taukoomatta. Ajattelen kuolemaa koko ajan. Ajattelen ulospääsyä koko ajan.

Miks mikään ei auta?

Itsemurha pyörii mielessä taukoomatta. Se ärsyttää, se häiritsee. Mut samalla se on mun "turva". Se on mun ulospääsykeino tästä kaikesta. Se on keino, johon voin turvautuu ku koko elämä tuntuu turvattomalta ja toivottomalta. Koko ajan mä vaan haluan pois. Muhun sattuu liikaa. Mä oon niin älyttömän väsyny tähän kaikkeen pahaan oloon. Miksei se voi jo loppuu? Musta tuntuu et mä oon umpikujassa mistä ei pääse pois ku vaan kuolemalla. Mua pelottaa kuolema, mut välillä elämä tuntuu vielä pelottavammalta. En tiiä mitä haluun. Haluun pois koska muhun sattuu liikaa, mut samalla mä toivoisin voivani elää edes siedettävästi. Miten kauan tämmönen jatkuva paha olo voi jatkua?
Miks lääkkeet ei auta? Miks puhuminen ei auta? Miks mikään ei auta?

Uus vuos

Ei oo oikeen fiilistä juhlii uutta vuotta. "Kuolen kuitenki tänä vuonna", sanoo ääni päässä. Uus vuos vaa lisää paskaa niskaan. Uus vuos lisää tuskaa ja vaikeuksii. Uus vuos paskaa elämää. Miten mä kestän enää yhtää uutta vuotta tätä samaa? En tiedä. Pelkään etten selviä, pelkään että mä kuolen. Vaikka samalla en oikeestaan muuta haluukaa ku kuolla. Tää on jatkuvaa kamppailuu, jatkuvaa taisteluu elämän ja kuoleman välillä. Kumpi voittaa sen tänä vuonna 2015..?