Muhun sattuu. Paha olo valtaa koko mielen ja kropan. Tuska puristaa niin paljon, että on vaikea hengittää.
Mietin opiskeluja ja töitä. Haluaisin opiskella, haluaisin elää nuoren aikuisen elämää. Tällä hetkellä en kuitenkaan ole opiskelu- tai työkuntonen. Se harmittaa. Kiukuttaa. Olen kateellinen. Kateellinen niille ketkä menee elämässään eteenpäin; opiskelee, lähtee vaihtoon, seurustelee... Miksen voi olla kuin muut? Miksi olen sairas? Epäreilua.
Jotkut saattavat ajatella, että olen laiska, että olen saamaton, että elän vain tuilla ja lusmuilen. Todellisuudessa en muuta haluaisikaan kuin opiskella ja olla kunnossa.
Tällä hetkellä tämä sairaus vie minulta kaiken. En pysty opiskelemaan enkä tekemään töitä. En saa ajaa ajokorttia voimakkaan väsymyksen takia. En pysty olemaan isoissa kaveriporukoissa, sillä ahistus on älytöntä. En jaksa nähdä kavereita. Pieninkin ponnistus vaatii valtavasti voimia. Elämä vie kaikki voimat, se että pysyn hengissä vie kaikki voimat. Eläminen on älyttömän rankkaa ja kuluttavaa. Yritän pinnistellä. Yritän selvitä ja jaksaa.
Yksi iso kysymys pyörii usein mielessäni; onko eläminen sen arvosta, jos en pysty tekemään sitä mitä haluan, jos en pysty opiskelemaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti