Olen taas ollut kirjoittamatta. Olen aloittanut tekstiä, mutta myöhemmin pyyhkinyt sen tai jättänyt kesken. Nyt yritän kirjoittaa edes jotain...
Olen taas A-osastolla, sillä en pärjännyt B:llä...
Torstain hoitokokouksessa B-osaston lääkäri olikin yhtäkkiä aivan erilainen kuin päivystyksessä ollessani. Hän halusi siirtää minut heti takaisin A-osastolle, joko vapaaehtoisesti tai tarkkailuun (eli mulla ei ollut kauheasti vaihtoehtoja). Sillä edellinen ilta/ yö oli ollut kaaottinen. Olin taas kuristellut itseäni kuulemma kolmeen kertaan (itse muistan vain kaksi?). Mutta ei siitä sen enempää, sillä en itse edes muista siitä paljoakaan, eikä sillä ole enää paljon väliäkään..
Viime päivät ovat olleet aika vaikeita. Eilinen tosin jostain syystä hieman muita helpompi. Ainoa, etten saanut nukahdettua kuin vasta kolmen aikaan aamuyöllä, ja näin ollen jo pelkkä uneen pääseminen ahdisti, sillä siitä ei meinannut tulla mitään. Mulle oli annettu vaikka minkälaisia lääkkeitä, mutta silti olin aivan pirteä. -Miten turhauttavaa.
Olen nukkunut viimeiset kaksi yötä avoimin ovin erkassa (eristyksissä). Ahdistus on ollut niin kovaa ja 'ääni' on huudellut täysillä päässäni. Mutta viime yön olin lähinnä sen takia erkassa, että huonekaverini saisi nukuttua, ettei mun edes takas ramppaaminen sänkyyn ja sängystä pois, rikkoisi hänen untaan.
Perjantain hokossa sain lääkäriltä käteeni vihkosen Sisäinen ääni -opas ääniä kuuleville ja heidän omaisilleen. Ja tuon vihon luettua, mä olen alkanut miettimään, että ehkä mä sittenkin oikeasti kuulen ääniä. Ehkä. Ainakin tunnistin vihosta piirteitä itsestäni ja 'äänestäni'. Ja nyt minusta tuntuu, että olen saanut selityksen 'äänilleni'. Mutta toisaalta olen hämmentynyt. Voiko se pitää paikkansa? Entä, jos vain kuvittelen kaiken? Entä, jos mä itse muokkaan ajatukseni sellaiseen muotoon, että ne tulee 'ulos' ikäänkuin äänenä? Entä, jos mä valehtelen? Etten oikeasti kuulekaan mitään.. Että haluaisin kuulla, mutta oikeasti en kuule? Että haluaisin vain löytää selityksen äänilleni? Kysymyksiä, ajatuksia; paljon sellaisia, tyhmiä, älyttömiä ja järjettömiä sellaisia. Mikä mulla on? Kuka sä oot 'ääni' ja millanen sä oot ja mistä sä tuut? Mikä on totta? Kuulenko mä sua, 'ääni'?
sunnuntai 26. tammikuuta 2014
torstai 23. tammikuuta 2014
Onko tämä se päivä?
En ole jaksanut kirjoitella. Oon ollu nii väsyny ja tapahtunu kaikenlaista.
Vaihoin osastoa eilen, mikä mun mielestä oli tosi huono idea, koska mä tiiän, et täällä mä en oo turvassa iteltäni. Täällä mä pystyn tappamaan itteni, jos saan riittävästi aikaa itelleni. Ja täl hetkel en mieti mitää muuta, ku et millon on sopiva aika..
En ymmärrä miksi mut haluttiin siirtää tänne (sanotaan vaikka B-osastolle). "olit toivonut pääseväsi B-osastolle, ja nyt se toteutuu", sanoi lääkäri. Sitten selitin, että "ainoa syy, miksi halusin siirtyä B-osastolle, oli se, että siellä pääsen tappamaan itseni." Kukaan ei reagoinut vastaukseeni mitenkään, ainoa joka huolestui, oli B-osaston hoitaja, joka murehti pystyisivätkö he turvaamaan mun turvallisuuden niiden osastolla. (Koska B-osastolla ei oo samanlaisia turvallisuusmahdollisuuksia, eikä siellä valvota yhtä paljon kuin A-osastolla). Tähän vastasi A-osaston hoitaja (yksi ärsyttävimmistä, ja tietämättömimpiä hoitajia, ketä tiedän, joka haluaa päteä joka paikkaan), että "kyllä teiän osastolla on aika samanlaista kuin meilläkin. Ja on hyvä siirtyä eteenpäin. Tämä on hyvä askel eteenpäin." Niin....hyvä askel eteenpäin kohti itsemurhaa?
Hoitokokous päättyi siihen, että lähdin (ehkä hieman hämmentyneen ja huolestuneen?) B-hoitajan kanssa toiselle osastolle, pois A:lta.
Olen nyt ollut siis yhden yön B-osastolla. Kahdelta olis hoitokokous. Saa nähdä lähetetäänkö mut samantien kotiin, sillä yllätys yllätys, tämä lääkäri on sama, joka ajoi minut jorvin päivystyksestä kotiin. Että ei kovin suuria odotuksia. Odotan vain, että mut uloskirjataan, ja näin ollen pääsen tappamaan itseni kotona enkä sairaalassa.
Onko tämä se päivä..?
Vaihoin osastoa eilen, mikä mun mielestä oli tosi huono idea, koska mä tiiän, et täällä mä en oo turvassa iteltäni. Täällä mä pystyn tappamaan itteni, jos saan riittävästi aikaa itelleni. Ja täl hetkel en mieti mitää muuta, ku et millon on sopiva aika..
En ymmärrä miksi mut haluttiin siirtää tänne (sanotaan vaikka B-osastolle). "olit toivonut pääseväsi B-osastolle, ja nyt se toteutuu", sanoi lääkäri. Sitten selitin, että "ainoa syy, miksi halusin siirtyä B-osastolle, oli se, että siellä pääsen tappamaan itseni." Kukaan ei reagoinut vastaukseeni mitenkään, ainoa joka huolestui, oli B-osaston hoitaja, joka murehti pystyisivätkö he turvaamaan mun turvallisuuden niiden osastolla. (Koska B-osastolla ei oo samanlaisia turvallisuusmahdollisuuksia, eikä siellä valvota yhtä paljon kuin A-osastolla). Tähän vastasi A-osaston hoitaja (yksi ärsyttävimmistä, ja tietämättömimpiä hoitajia, ketä tiedän, joka haluaa päteä joka paikkaan), että "kyllä teiän osastolla on aika samanlaista kuin meilläkin. Ja on hyvä siirtyä eteenpäin. Tämä on hyvä askel eteenpäin." Niin....hyvä askel eteenpäin kohti itsemurhaa?
Hoitokokous päättyi siihen, että lähdin (ehkä hieman hämmentyneen ja huolestuneen?) B-hoitajan kanssa toiselle osastolle, pois A:lta.
Olen nyt ollut siis yhden yön B-osastolla. Kahdelta olis hoitokokous. Saa nähdä lähetetäänkö mut samantien kotiin, sillä yllätys yllätys, tämä lääkäri on sama, joka ajoi minut jorvin päivystyksestä kotiin. Että ei kovin suuria odotuksia. Odotan vain, että mut uloskirjataan, ja näin ollen pääsen tappamaan itseni kotona enkä sairaalassa.
Onko tämä se päivä..?
perjantai 17. tammikuuta 2014
Osastoa ja väsymystä
Tässä välissä on sattunut taas kaikenlaista..
Keskiviikkoiltana paras kaverini lähti viemään minua sairaalaan. En olisi lähtenyt ellei hän olisi hieman pakottanut ja 'uhkaillut' mm. soittavansa äidilleni. Ymmärsin, että paras kaverini halusi tietenkin tehdä kaikkensa, että pysyisin hengissä, mutta samalla minua ärsytti ja suututti, että hän pilaa kaikki suunnitelmani. Miksi hän ei vain anna mun tappaa itseäni? Mutta toisaalta tiedän myös sen, että jos hän olisi samanlaisessa tilanteessa missä minä olen, tekisin hänelle aivan samoin. Tekisin ihan mitä tahansa, että hän pysyisi hengissä. Joten kyllä mä ymmärrän.
Mentiin eka Haartmanin sairaalan päivystykseen, koska Jorviin en enää viime kertasen jälkeen halunnut . Sieltä meille vaan sanottiin, että "koska oot espoolainen, niin sun pitää mennä Jorviin, täällä me ei voida tehä mitään". Ja sitten ne laitto (taas) kaiken mun parhaan kaverin vastuulle, että sen pitäis saattaa mut Jorviin. Miten ne voi sieltä edes päästää lähtemään ketään mun tilanteessa olevaa?? En ymmärrä.
Lopulta päädyttiin sitten kuitenkin Jorviin. Ja tällä kertaa oli tosi fiksun oloinen psykiatri, joka ymmärs mun olon ja hädän. Päädyin siis lopulta Jorvin psykiatriselle osastolle, jossa olen nyt ollut pari yötä.
Vihaan tätä paikkaa, mutta samalla olen helpottunut. Täällä oon nyt huomannu miten väsyny ja poikki mä olen ollut. Nukuin käytännössä koko eilisen päivän. Hoitajat kävi vähän väliä herättelemässä, ja sanomassa, että koita pysyä hereillä, että saat yöllä nukuttua. Mutta miten voisin pysyä hereillä kun silmät ei pysy auki. Enkä mä mitään yöunia menettäny, sain sen verran lääkettä, että ihan hyvin nukuin yön. ;p
Sellainen olo, et haluais vaan nukkua ja nukkua. Koska hereillä sitä muistaa miksi ei halua olla elossa, ja nukkuessa ei tarvitse ajatella mitään. Paitsi, että näen edelleen unia, joissa tapan itseni. Eikä sellainen uni ole kovin piristävää. ;( Mutta minkäs teet..
Haluan vielä sanoa parhaalle kaverilleni, että kiitos<3 Kiitos, että toit mut tänne, vaikka mä vihaanki olla täällä. Tää oli paras ratkasu mulle tähän tilanteeseen, vaikka sen myöntäminen saakin pahan puolen huutamaan. Ja älä ikinä ajattele, että mä oisin sulle vihanen, koska en oo, enkä pystyis olee ;p Pikemminki mä rakastan sua vielä enemmän, koska tiiän miten paljo mä sulle merkitsen, jos oot kerran valmis auttaa mua vaikka mikä ois. Kiitos, että oot mun tukena, enemmän mitä kukaan on. Mä arvostan sitä tosi paljon, ja mä arvostan sua tosi paljon. Sä oot parasta mitä mulla on! Joten kiitos<3
Keskiviikkoiltana paras kaverini lähti viemään minua sairaalaan. En olisi lähtenyt ellei hän olisi hieman pakottanut ja 'uhkaillut' mm. soittavansa äidilleni. Ymmärsin, että paras kaverini halusi tietenkin tehdä kaikkensa, että pysyisin hengissä, mutta samalla minua ärsytti ja suututti, että hän pilaa kaikki suunnitelmani. Miksi hän ei vain anna mun tappaa itseäni? Mutta toisaalta tiedän myös sen, että jos hän olisi samanlaisessa tilanteessa missä minä olen, tekisin hänelle aivan samoin. Tekisin ihan mitä tahansa, että hän pysyisi hengissä. Joten kyllä mä ymmärrän.
Mentiin eka Haartmanin sairaalan päivystykseen, koska Jorviin en enää viime kertasen jälkeen halunnut . Sieltä meille vaan sanottiin, että "koska oot espoolainen, niin sun pitää mennä Jorviin, täällä me ei voida tehä mitään". Ja sitten ne laitto (taas) kaiken mun parhaan kaverin vastuulle, että sen pitäis saattaa mut Jorviin. Miten ne voi sieltä edes päästää lähtemään ketään mun tilanteessa olevaa?? En ymmärrä.
Lopulta päädyttiin sitten kuitenkin Jorviin. Ja tällä kertaa oli tosi fiksun oloinen psykiatri, joka ymmärs mun olon ja hädän. Päädyin siis lopulta Jorvin psykiatriselle osastolle, jossa olen nyt ollut pari yötä.
Vihaan tätä paikkaa, mutta samalla olen helpottunut. Täällä oon nyt huomannu miten väsyny ja poikki mä olen ollut. Nukuin käytännössä koko eilisen päivän. Hoitajat kävi vähän väliä herättelemässä, ja sanomassa, että koita pysyä hereillä, että saat yöllä nukuttua. Mutta miten voisin pysyä hereillä kun silmät ei pysy auki. Enkä mä mitään yöunia menettäny, sain sen verran lääkettä, että ihan hyvin nukuin yön. ;p
Sellainen olo, et haluais vaan nukkua ja nukkua. Koska hereillä sitä muistaa miksi ei halua olla elossa, ja nukkuessa ei tarvitse ajatella mitään. Paitsi, että näen edelleen unia, joissa tapan itseni. Eikä sellainen uni ole kovin piristävää. ;( Mutta minkäs teet..
Haluan vielä sanoa parhaalle kaverilleni, että kiitos<3 Kiitos, että toit mut tänne, vaikka mä vihaanki olla täällä. Tää oli paras ratkasu mulle tähän tilanteeseen, vaikka sen myöntäminen saakin pahan puolen huutamaan. Ja älä ikinä ajattele, että mä oisin sulle vihanen, koska en oo, enkä pystyis olee ;p Pikemminki mä rakastan sua vielä enemmän, koska tiiän miten paljo mä sulle merkitsen, jos oot kerran valmis auttaa mua vaikka mikä ois. Kiitos, että oot mun tukena, enemmän mitä kukaan on. Mä arvostan sitä tosi paljon, ja mä arvostan sua tosi paljon. Sä oot parasta mitä mulla on! Joten kiitos<3
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
Jorvin psykiatrisesta pävystyksestä on turha hakea apua; sieltä sitä ei saa
Tuli taas kerran todistettua miten hyvin Jorvissa hoidetaan psykiatriset asiat... Odotukseni ei olleet suuret sinne mennessäni, mutta sieltä sain mukaani vain kasa lisää epätoivoa, suuttumusta ja jopa vihaa. En ymmärrä miten siellä voidaan lähettää mun kaltainen 'tapaus' takaisin himaan, ilman minkäänlaista apua...
Mulla oli perjantaina hyvä olo, jopa erittäin hyvä olo. Sitten yöllä/ lauantai-aamuyöllä, mun olo muuttui muutamassa sekunnissa tosi huonoks. Ahdisti ihan helvetisti ja kaksi tuntia taistelin hytkyen sohvalla. En uskaltanut nousta. Kunnes jossain kohti uskoin olevani jo voiton puolella, joten nousin sohvalta. Siinä samalla ajatukset valtas täys mustuus ja paha puoli tuli valtaan. Se iski yllättäen, ihan muutamassa sekunnissa. Hyvä puoli ei voinut tehdä enää mitään. Sitä ei ollut enää olemassa. Paha puoli sai päähänpiston tappaa itseni heti nyt. En ollut suunnitellut sitä, mutta ajatuksen tultua päähäni, ei mikään saanut sitä enää pysäytettyä. Päädyin juomaan hieman vodkaa (en tiedä edes miksi, sillä juon erittäin harvoin). Ja tämän jälkeen muistikuvani sumenivat. En tiedä mitä tapahtui. Mutta reilun tunnin kuluttua tästä, heräsin vessan lattialta johonkin kolahdukseen. Ihmettelin, miksi minun on erittäin vaikea hengittää, ja huomasin kaulassani letkun. Olin päätynyt vessaan hirttämään itseni. Olin hämmentynyt, peloissani, ja erittäin huonovointinen. Makasin vessan lattialla vielä ainakin tunnin verran, sillä hengitykseni oli hankalaa, kurkkuni ja niskani oli kipeänä ja silmäni tuntuivat siltä kuin pullahtaisivat ulos kuopistaan. Minuun sattui, joten en pystynyt nousemaan, vaikka vessan lattia oli jäätävän kylmä ja halusin lämpimään siitä tärinästä. En pystynyt liikkumaan.
Lopulta oloni helpottui sen verran, että pääsin siirtymään sänkyyni. Kello oli jotain yhdeksän lauantaiaamuna, enkä ollut nukkunut yhtään. Olo oli sen mukainen. Mutten kuitenkaan saanut nukahdettua sen jättimäis ahdistusmyrskyn ja tärinän takia.
Lopulta päädyin parhaan kaverini saattamana Jorvin päivystykseen. Pääsin lääkärin luokse hyvinkin nopeasti, mutta lyhyen keskustelun jälkeen, jouduin odottamaan vielä nelisen tuntia psykiatrin tapaamista. Mikä olikin täyttä paskaa. Tulin päivystykseen sen toivossa, että joku helpottaisi oloani ja että oloni, ahdistukseni ja itsemurha-aikeeni otettaisiin tosissaan. Että tapahtuisi jotain mikä estäisi tulevan itsemurhani. Mutta mitä sain sieltä irti: minulle annettiin 4 unilääkettä ja lähetettiin kotiin. Samalla minulle sanottiin, että tule tänne mielummin ennen kuin teet itselleni jotain, niin katsotaan voidaanko keksiä jokin ratkaisu siihen. Mitä te kuvittelitte, että mitä minä siellä sitten tein muuta kun sitä; tulin paikalle sillä pelkään että tapan itseni, sillä tiedän, että tulen sen todennnäköisesti tekemään ellei joku sitä estä..? Ja minut käskettiin tulla uudestaan päivystykseen kun 'hätä on aiheellinen'. Kertokaa minulle miten tämä käyntini erosi kuvailemastasi??
Samalla he ihmettelivät miten muka 'yhtäkkiä' olen näin ahdistunut ja valmis tappamaan itseni, kun eihän minulla ole viime aikoina sattunut mitään erityistä? Aivan, minulla ei ole ollut riitaa kavereiteni kanssa, terapiassa ei ole ollut mitään erikoista eikä kalani ole kuollut. Mutta silti minä voin aivan helvetin huonosti. Minä ja paras kaverini, yritimme kummatkin selittää asiaa, että tämä on pitkän prosessin tulos, tää sama olo on jatkunu keväästä asti, en ole missään välissä luopunut itsemurha-aikeistani, olen vain siirtänyt niitä. Kyllä, valmistuin joulukuussa ylioppilaaksi "se on hieno saavutus, yksi etappi elämässä eteenpäin", lääkärin mukaan. Aivan, kyllä. Mutta koulun takia olen ollut niin hajalla, koulu on saanut hajoamaan. 11 kurssia kolmen kuukauden aikana, joista viimeiset 5 kurssia, vain parin viikon aikana. Itse en tehnyt paljoakaan, en pystynyt tai jaksanut, mutta onneksi äitini, veljeni ja paras kaverini auttoivat kurssien kanssa. Oikeastaan he tekivät kokonaan pari kurssia. En olisi itse pystynyt. Lääkäri kommentoi asiaa vain sanomalla, että "hienoa, että sait kuitenkin tehtyä kurssit. (Mitä asiaa et ymmärtänyt, minä, en tehnyt paljoa, en mitään oikeastaan..) Ja jotenkin jaksoit pinnistellä, et kyllä sulla on jaksamistakin." Mitä jaksamista? En käynyt koulussa, en olisi pystynyt istua tunneilla, en olisi edes päässyt kouluun. Tein (eli äitini, veljeni ja paras kaverini) käytännössä kaikki kurssit itsenäisesti. Olin hajalla. Hyvä kun pääsin päivällä sängystä ylös. Ja joo se miten selvisin hengissä ja sain koulun tehtyä, oli vain ajatus siitä miten lakin saatua, pääsen vihdoin tappamaan itseni. Sain saatua päätökseen tämän pitkän ja tuskallinen, kivullisen, täyden helvetin. Ja silloin kun kaikki voisivat vihdoin olla onnellisia siitä, että 'selvisin' tälläisestä urakasta ja että sain vihdoin saavutettua sen minkä eteen taistelin ne tuskaset 4,5 vuotta. Halusin saada vanhempani ylpeiksi itsestäni. Ja sen jälkeen voisin vihdoin lähteä täältä. Joten nyt koulun loputtua, olen todella hajalla. Koulu repi itsestäni viimeisetkin mehut irti, ja nyt olen niin pohjalla, kun mihin ihmisen on mahdollista 'päästä'.
Ja tämän pitkän selostuksen jälkeen palaan lääkärin kommenttiin, että miten voin voida muka niin huonosti nytten, sillähän elämässäni on tällä hetkellä kaikki kunnossa.. Niin, kuuntelitko yhtään mitä yritettiin parhaan kaverini kanssa sulle selittää? Ilmeisesti et.
Lopulta lääkäri totesi, ettei osastolle ole mun hyvä mennä, koska kuulemma "siellä vointini huononee entisestään". Kertokaa miten se edes voisi tästä enää huonontua?
..tai itseasiassa voi se tästä vielä huonontua. Nyt mulla on sellanen olo, ettei kannata hakeutua päivystykseen missään olotilassa, koska sieltä apua ei saa. Oikeastaan päivystyksessä käyminen vahvisti epätoivoista oloani enstisestään, ja sai hyvänkin puolen täysin synkäksi, sillä mulla ei taida olla mitään keinoja estää itsemurhaani. Tulen sen todennäköisesti tekemään. Apua on turha enää hakea, sillä sitä ei ole tai sitä ei saa.
Mulla ei ole enää mitään syytä taistella sitä 'ääntä' vastaan. Sillä ei ole enää mitään väliä. Eihän hoitohenkilökuntakaan tästä välitä. Jos he eivät pysty minua auttamaan, niin miten muka voin yksin tästä selvitä..
Lääkäri puhui myös siitä, että "eihän sulla ole psykoosia, joten voit itse täysin valita mitä itsellesi teet. Voit aina valita tilanteessa toisin kuin mitä ajattelet" Minulla ei ole psykoosia, mutta pahan ollessa vallassa, mulla ei ole mitään kontrollia itselläni. Mä en pysty valitsemaan siinä tilanteessa toisin, sillä 'ääni' pakottaa tekemään asioita ja silloin olen täydessä mustuudessa. Miten muka voisin silloin 'valita toisin'? Lääkärin sanat kuulostivat korvissani siltä, että minähän olen täydessä järjessä, joten voin itse täysin hallita tekemisiäni. Kuka täysjärkinen suunnittelee itsemurhaa ja yrittää sitä? Kenellä täysjärkisellä on 'ääni', joka välillä hallitsee täysin henkilön tekemisiä ilman minkäänlaista kontrollia?
Kertoessani lääkärille siitä, miten en muista sitä tapahtumaa kun kiedoin letkun kaulani ympärille. Hoitaja lääkärin vieressä sanoi, että valehtelen. "Miten et voi muka muistaa?" Ilmeisesti lääkäri yms eivät ole kuulleet dissosiaatiosta, jolloin ihminen saattaa tehdä asioita, joita ei myöhemmin muista.
Yritin saada apua. En saanut. Nyt on sellainen olo, ettei apua kannata enää edes hakea, koska sitä ei saa. Joten tällä hetkellä odotan, että nämä pari päivää kulkevat eteenpäin, ja sitten toteutan suunnitelmani ja tapan itseni.
Kiitos Jorvin päivystyksen psykiatri, joka annoit minulle toivoa tilanteeseeni ja joka ymmärsit hätäni. Kiitos, että kerroit minulle, ettei minulla ole enää vaihtoehtoja apujen saamisessa. Että kukaan ei voi mua auttaa. Kiitos kaikesta saamastani tiedosta, jotta sain vain lisävarmistuksen ajatuksilleni.
Hienoa työtä teette. Jatkakaa samalla tavalla, jos tavotteenanne on saada ihmiset tappamaan itsensä. Olette siinä nimittäin onnistuneet.
Mulla oli perjantaina hyvä olo, jopa erittäin hyvä olo. Sitten yöllä/ lauantai-aamuyöllä, mun olo muuttui muutamassa sekunnissa tosi huonoks. Ahdisti ihan helvetisti ja kaksi tuntia taistelin hytkyen sohvalla. En uskaltanut nousta. Kunnes jossain kohti uskoin olevani jo voiton puolella, joten nousin sohvalta. Siinä samalla ajatukset valtas täys mustuus ja paha puoli tuli valtaan. Se iski yllättäen, ihan muutamassa sekunnissa. Hyvä puoli ei voinut tehdä enää mitään. Sitä ei ollut enää olemassa. Paha puoli sai päähänpiston tappaa itseni heti nyt. En ollut suunnitellut sitä, mutta ajatuksen tultua päähäni, ei mikään saanut sitä enää pysäytettyä. Päädyin juomaan hieman vodkaa (en tiedä edes miksi, sillä juon erittäin harvoin). Ja tämän jälkeen muistikuvani sumenivat. En tiedä mitä tapahtui. Mutta reilun tunnin kuluttua tästä, heräsin vessan lattialta johonkin kolahdukseen. Ihmettelin, miksi minun on erittäin vaikea hengittää, ja huomasin kaulassani letkun. Olin päätynyt vessaan hirttämään itseni. Olin hämmentynyt, peloissani, ja erittäin huonovointinen. Makasin vessan lattialla vielä ainakin tunnin verran, sillä hengitykseni oli hankalaa, kurkkuni ja niskani oli kipeänä ja silmäni tuntuivat siltä kuin pullahtaisivat ulos kuopistaan. Minuun sattui, joten en pystynyt nousemaan, vaikka vessan lattia oli jäätävän kylmä ja halusin lämpimään siitä tärinästä. En pystynyt liikkumaan.
Lopulta oloni helpottui sen verran, että pääsin siirtymään sänkyyni. Kello oli jotain yhdeksän lauantaiaamuna, enkä ollut nukkunut yhtään. Olo oli sen mukainen. Mutten kuitenkaan saanut nukahdettua sen jättimäis ahdistusmyrskyn ja tärinän takia.
Lopulta päädyin parhaan kaverini saattamana Jorvin päivystykseen. Pääsin lääkärin luokse hyvinkin nopeasti, mutta lyhyen keskustelun jälkeen, jouduin odottamaan vielä nelisen tuntia psykiatrin tapaamista. Mikä olikin täyttä paskaa. Tulin päivystykseen sen toivossa, että joku helpottaisi oloani ja että oloni, ahdistukseni ja itsemurha-aikeeni otettaisiin tosissaan. Että tapahtuisi jotain mikä estäisi tulevan itsemurhani. Mutta mitä sain sieltä irti: minulle annettiin 4 unilääkettä ja lähetettiin kotiin. Samalla minulle sanottiin, että tule tänne mielummin ennen kuin teet itselleni jotain, niin katsotaan voidaanko keksiä jokin ratkaisu siihen. Mitä te kuvittelitte, että mitä minä siellä sitten tein muuta kun sitä; tulin paikalle sillä pelkään että tapan itseni, sillä tiedän, että tulen sen todennnäköisesti tekemään ellei joku sitä estä..? Ja minut käskettiin tulla uudestaan päivystykseen kun 'hätä on aiheellinen'. Kertokaa minulle miten tämä käyntini erosi kuvailemastasi??
Samalla he ihmettelivät miten muka 'yhtäkkiä' olen näin ahdistunut ja valmis tappamaan itseni, kun eihän minulla ole viime aikoina sattunut mitään erityistä? Aivan, minulla ei ole ollut riitaa kavereiteni kanssa, terapiassa ei ole ollut mitään erikoista eikä kalani ole kuollut. Mutta silti minä voin aivan helvetin huonosti. Minä ja paras kaverini, yritimme kummatkin selittää asiaa, että tämä on pitkän prosessin tulos, tää sama olo on jatkunu keväästä asti, en ole missään välissä luopunut itsemurha-aikeistani, olen vain siirtänyt niitä. Kyllä, valmistuin joulukuussa ylioppilaaksi "se on hieno saavutus, yksi etappi elämässä eteenpäin", lääkärin mukaan. Aivan, kyllä. Mutta koulun takia olen ollut niin hajalla, koulu on saanut hajoamaan. 11 kurssia kolmen kuukauden aikana, joista viimeiset 5 kurssia, vain parin viikon aikana. Itse en tehnyt paljoakaan, en pystynyt tai jaksanut, mutta onneksi äitini, veljeni ja paras kaverini auttoivat kurssien kanssa. Oikeastaan he tekivät kokonaan pari kurssia. En olisi itse pystynyt. Lääkäri kommentoi asiaa vain sanomalla, että "hienoa, että sait kuitenkin tehtyä kurssit. (Mitä asiaa et ymmärtänyt, minä, en tehnyt paljoa, en mitään oikeastaan..) Ja jotenkin jaksoit pinnistellä, et kyllä sulla on jaksamistakin." Mitä jaksamista? En käynyt koulussa, en olisi pystynyt istua tunneilla, en olisi edes päässyt kouluun. Tein (eli äitini, veljeni ja paras kaverini) käytännössä kaikki kurssit itsenäisesti. Olin hajalla. Hyvä kun pääsin päivällä sängystä ylös. Ja joo se miten selvisin hengissä ja sain koulun tehtyä, oli vain ajatus siitä miten lakin saatua, pääsen vihdoin tappamaan itseni. Sain saatua päätökseen tämän pitkän ja tuskallinen, kivullisen, täyden helvetin. Ja silloin kun kaikki voisivat vihdoin olla onnellisia siitä, että 'selvisin' tälläisestä urakasta ja että sain vihdoin saavutettua sen minkä eteen taistelin ne tuskaset 4,5 vuotta. Halusin saada vanhempani ylpeiksi itsestäni. Ja sen jälkeen voisin vihdoin lähteä täältä. Joten nyt koulun loputtua, olen todella hajalla. Koulu repi itsestäni viimeisetkin mehut irti, ja nyt olen niin pohjalla, kun mihin ihmisen on mahdollista 'päästä'.
Ja tämän pitkän selostuksen jälkeen palaan lääkärin kommenttiin, että miten voin voida muka niin huonosti nytten, sillähän elämässäni on tällä hetkellä kaikki kunnossa.. Niin, kuuntelitko yhtään mitä yritettiin parhaan kaverini kanssa sulle selittää? Ilmeisesti et.
Lopulta lääkäri totesi, ettei osastolle ole mun hyvä mennä, koska kuulemma "siellä vointini huononee entisestään". Kertokaa miten se edes voisi tästä enää huonontua?
..tai itseasiassa voi se tästä vielä huonontua. Nyt mulla on sellanen olo, ettei kannata hakeutua päivystykseen missään olotilassa, koska sieltä apua ei saa. Oikeastaan päivystyksessä käyminen vahvisti epätoivoista oloani enstisestään, ja sai hyvänkin puolen täysin synkäksi, sillä mulla ei taida olla mitään keinoja estää itsemurhaani. Tulen sen todennäköisesti tekemään. Apua on turha enää hakea, sillä sitä ei ole tai sitä ei saa.
Mulla ei ole enää mitään syytä taistella sitä 'ääntä' vastaan. Sillä ei ole enää mitään väliä. Eihän hoitohenkilökuntakaan tästä välitä. Jos he eivät pysty minua auttamaan, niin miten muka voin yksin tästä selvitä..
Lääkäri puhui myös siitä, että "eihän sulla ole psykoosia, joten voit itse täysin valita mitä itsellesi teet. Voit aina valita tilanteessa toisin kuin mitä ajattelet" Minulla ei ole psykoosia, mutta pahan ollessa vallassa, mulla ei ole mitään kontrollia itselläni. Mä en pysty valitsemaan siinä tilanteessa toisin, sillä 'ääni' pakottaa tekemään asioita ja silloin olen täydessä mustuudessa. Miten muka voisin silloin 'valita toisin'? Lääkärin sanat kuulostivat korvissani siltä, että minähän olen täydessä järjessä, joten voin itse täysin hallita tekemisiäni. Kuka täysjärkinen suunnittelee itsemurhaa ja yrittää sitä? Kenellä täysjärkisellä on 'ääni', joka välillä hallitsee täysin henkilön tekemisiä ilman minkäänlaista kontrollia?
Kertoessani lääkärille siitä, miten en muista sitä tapahtumaa kun kiedoin letkun kaulani ympärille. Hoitaja lääkärin vieressä sanoi, että valehtelen. "Miten et voi muka muistaa?" Ilmeisesti lääkäri yms eivät ole kuulleet dissosiaatiosta, jolloin ihminen saattaa tehdä asioita, joita ei myöhemmin muista.
Yritin saada apua. En saanut. Nyt on sellainen olo, ettei apua kannata enää edes hakea, koska sitä ei saa. Joten tällä hetkellä odotan, että nämä pari päivää kulkevat eteenpäin, ja sitten toteutan suunnitelmani ja tapan itseni.
Kiitos Jorvin päivystyksen psykiatri, joka annoit minulle toivoa tilanteeseeni ja joka ymmärsit hätäni. Kiitos, että kerroit minulle, ettei minulla ole enää vaihtoehtoja apujen saamisessa. Että kukaan ei voi mua auttaa. Kiitos kaikesta saamastani tiedosta, jotta sain vain lisävarmistuksen ajatuksilleni.
Hienoa työtä teette. Jatkakaa samalla tavalla, jos tavotteenanne on saada ihmiset tappamaan itsensä. Olette siinä nimittäin onnistuneet.
perjantai 10. tammikuuta 2014
Se 'ääni' pitää tappaa
En oo saanu nukuttua viime päivinä tai oikeastaan viikkoina, kuukausina, koska ajatukset on koko ajan jossain tosi syvällä. Viime yö meni siinä, ku kuuntelin hautajaislauluja. En edes tiedä miksi. Kuuntelin vaan. Ja nukahdin sen jälkee ku olin itkeny yli tunnin..
Tää yö ei oo yhtää sen parempi. Ei mikään yö oo. Tai päivä. Kaikki on samaa mustaa tuskaa.
Eilen (torstaina) mä tajusin vielä paremmin miten helkutin huonosti voin. Mä olen ihan älyttömän pohjalla. Niin pohjalla, et pelkään, et täält ei oo enää mahollista nousta ylös. Mulla on niin älyttömän toivoton ja väsyny olo, et nyt se hyväki puoli alkaa haluta täältä pois. Ja se hyvä puoli alkaa olla valmis tekee ihan mitä vaan se paha puoli käskee. Mä haluan vaan, että tää kaikki loppuu. Mä haluan, että se 'ääni' hiljenee, eikä se hiljene ennen ku mä oon kuollu. Siks mun on pakko kuolla. Se 'ääni' PITÄÄ tappaa. Sen pitää kuolla.
Tappaisin itteni jo nyt, jos en ois luvannu mun parhaalle kaverille, et oon elossa vielä tänään päivällä. Mä haluisin tehä sen vaikka heti, mut mä en riko mun lupauksia, joten on pakko vaan kestää vielä päivä lisää... Vaikka tän öisen taistelun jälkeen, taidan olla vielä enemmän hajalla.. Mun voimat on ihan nollissa. Mä oon ihan loppu.
Näin eilen nopeasti mummuni ja vaarini. Hymyilin, juttelin iloisesti ja halasin heitä. Vaarini sanoi, miten ihanan pirteältä näytän. Olenko mä oikeasti noin hyvä esittämään? Lähtiessäni heidän luotaan, ajattelin, että ainakin he näkivät minut iloisena, kun näkivät minut viimeisen kerran..
Eilen broidini heitti mut autolla himaan. Sain tilaisuuden jutella hänen kanssaan kahestaan. Halusin sanoa hänelle, että voin huonosti ja saatan joutua taas osastolle, mutta jokin esti minua sanomasta sitä. Tai tiedän mikä sen esti. Se oli se 'ääni'. Joka kerta, kun puhun jollekin vähäänkään olostani, 'ääni' voimistuu ja alkaa huutamaan. Mä en saisi kertoa kenellekään mitään mun pahasta olosta tai itsemurha-ajatuksista eikä ainakaan itsemurhasuunnitelmista. Niistä en saa puhua. Muut eivät saa "auttaa" mua, koska mikään ei auta tähän muu kuin se, että mä tapan itteni. Se on ainoa ja oikea vaihtoehto. Tai ei se ole oikeastaan edes vaihtoehto. Se on vaan ehto. Se on pakko. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Mun on kuoltava. Ja vaikka 'mä' en haluais kuolla, mä kuolen silti mielelläni, koska se 'ääni' kuolee samalla.
...milloin mä pääsen pois?
Tää yö ei oo yhtää sen parempi. Ei mikään yö oo. Tai päivä. Kaikki on samaa mustaa tuskaa.
Eilen (torstaina) mä tajusin vielä paremmin miten helkutin huonosti voin. Mä olen ihan älyttömän pohjalla. Niin pohjalla, et pelkään, et täält ei oo enää mahollista nousta ylös. Mulla on niin älyttömän toivoton ja väsyny olo, et nyt se hyväki puoli alkaa haluta täältä pois. Ja se hyvä puoli alkaa olla valmis tekee ihan mitä vaan se paha puoli käskee. Mä haluan vaan, että tää kaikki loppuu. Mä haluan, että se 'ääni' hiljenee, eikä se hiljene ennen ku mä oon kuollu. Siks mun on pakko kuolla. Se 'ääni' PITÄÄ tappaa. Sen pitää kuolla.
Tappaisin itteni jo nyt, jos en ois luvannu mun parhaalle kaverille, et oon elossa vielä tänään päivällä. Mä haluisin tehä sen vaikka heti, mut mä en riko mun lupauksia, joten on pakko vaan kestää vielä päivä lisää... Vaikka tän öisen taistelun jälkeen, taidan olla vielä enemmän hajalla.. Mun voimat on ihan nollissa. Mä oon ihan loppu.
Näin eilen nopeasti mummuni ja vaarini. Hymyilin, juttelin iloisesti ja halasin heitä. Vaarini sanoi, miten ihanan pirteältä näytän. Olenko mä oikeasti noin hyvä esittämään? Lähtiessäni heidän luotaan, ajattelin, että ainakin he näkivät minut iloisena, kun näkivät minut viimeisen kerran..
Eilen broidini heitti mut autolla himaan. Sain tilaisuuden jutella hänen kanssaan kahestaan. Halusin sanoa hänelle, että voin huonosti ja saatan joutua taas osastolle, mutta jokin esti minua sanomasta sitä. Tai tiedän mikä sen esti. Se oli se 'ääni'. Joka kerta, kun puhun jollekin vähäänkään olostani, 'ääni' voimistuu ja alkaa huutamaan. Mä en saisi kertoa kenellekään mitään mun pahasta olosta tai itsemurha-ajatuksista eikä ainakaan itsemurhasuunnitelmista. Niistä en saa puhua. Muut eivät saa "auttaa" mua, koska mikään ei auta tähän muu kuin se, että mä tapan itteni. Se on ainoa ja oikea vaihtoehto. Tai ei se ole oikeastaan edes vaihtoehto. Se on vaan ehto. Se on pakko. Ei ole mitään muuta mahdollisuutta. Mun on kuoltava. Ja vaikka 'mä' en haluais kuolla, mä kuolen silti mielelläni, koska se 'ääni' kuolee samalla.
...milloin mä pääsen pois?
keskiviikko 8. tammikuuta 2014
Yhtä vuoristorataa hyvän ja pahal puolen välillä
Mä oon taas sekoillu. Tai mun pää sekoilee. Ne kaks puolta on iha solmussa, ja sen takia mä olen tosi isossa ristiriidassa itteni kanssa. En tiiä kumpi mä oon(??), mitä mä haluun, kumpi on oikeessa, mitä mun pitäis tehä, ketä mun pitäis kuunnella...
Puhuin tänään parhaan kaverini kanssa ajatuksistani. Joka kerta, kun puhun/ tai oon hänen kanssaan, ymmärrän aina vaan paremmin miksi juuri hän on mun paras kaveri. Hänen kanssaan voin puhua ihan mistä tahansa. Ja parasta on; hän ei vain kuuntele vaan hän jopa ymmärtää! Hän on maailman parhain paras kaveri ketä voi ikinä saada. Hän on niin älyttömän ihana ihminen, joka aidosti välittää ja haluu auttaa. Hänellä on sydän täyttä kultaa. (Ja koska mä tiiän, et sä luet tän; ni en sano tätä vaa huviksee, vaan mä oikeasti tarkotan joka sanaa ja ajattelen susta näin, usko tai älä: joka sana on totta ;) <3).
Ja taas tänään mulla oli se paha puoli 'päällä' niin, etten edes ite tajunnu koko asiaa. Mä elin siinä niin vahvasti, olin se. Mut sit ku mun paras kaveri sano mulle, et torjun kaikki sen ajatukset enkä ota mitää apuu vastaan, tajusin, et mä olin siin pahassa. Sillo huomasin, et olin taas täysin sen 'äänen' vallassa. Ja koska joku sano sen mulle suoraan, ni pystyin ite (se hyvä puoli) ponnahtaa sen pahan alta esiin, ja heittää niitä ajatuksia, jotka puhuu elämän jatkumisen puolesta.
Ja tänään mulle heräs uus ajatus. En haluu mennä sairaalaan, koska mä vihaan sitä paikkaa ja siellä olemista, ja pelkään et ku kerran sinne meen, ni siel menee sit taas useempi kuukaus. Ja se on syvältä. ...MUTTA mä mietin nyt, et jos mä meen sairaalaan (vaikka mä en sinne haluakaan), ni voin silti saada sieltä lisäaikaa itelleni ja ehkä löytää lisää voimii taistella sitä 'ääntä' vastaan. Mitään ihmeparannuksia siellä ei tapahdu, enkä mä sellasta odotakaan. Mut jos sais edes lisätsempin, jolla jaksais vaikka pari kuukautta lisää, ja sit kattois tilannetta uudestaa. Jos saisin sieltä mukaani edes vähän toivoa..? ..jota mulla ei oo ollu moneen kuukauteen. Jos se sairaala kuljettais mut tän pahimman olon yli? Mut mä pelkään, ettei se olo täst enää parane..mutta kannattaisko silti yrittää, vielä yhen kerran? Sanon nyt vaan itelleni, et: "anna vielä kaikelle mahollisuus, ja mene osastolle". Saa nähä mitä tapahtuu, koska mun mieli tai ne puolet (hyvä ja paha) vaihtelee mussa niin paljon, et mun ajatukset tän asian suhteen muuttuu ihan koko ajan.
Mun parhaan kaverin alkaessa nukkumaan hän antoi mulle mietittävää, että millon lähen hänen saattamana sairaalaan. Sitä mä mietin tän yön. Jos saisin ihan vapaasti päättää, ni en menis sinne koskaan, mut koska mun on varmaan pakko eikä mulla ole kauheasti vaihtoehtoja, niin täytyy pohtia asiaa. Mutta varmaan aika pian...ennen ku teen jotain tyhmää..
Mut vielä haluun sanoo; kiitos, että puhut mulle järkee!<3
Puhuin tänään parhaan kaverini kanssa ajatuksistani. Joka kerta, kun puhun/ tai oon hänen kanssaan, ymmärrän aina vaan paremmin miksi juuri hän on mun paras kaveri. Hänen kanssaan voin puhua ihan mistä tahansa. Ja parasta on; hän ei vain kuuntele vaan hän jopa ymmärtää! Hän on maailman parhain paras kaveri ketä voi ikinä saada. Hän on niin älyttömän ihana ihminen, joka aidosti välittää ja haluu auttaa. Hänellä on sydän täyttä kultaa. (Ja koska mä tiiän, et sä luet tän; ni en sano tätä vaa huviksee, vaan mä oikeasti tarkotan joka sanaa ja ajattelen susta näin, usko tai älä: joka sana on totta ;) <3).
Ja taas tänään mulla oli se paha puoli 'päällä' niin, etten edes ite tajunnu koko asiaa. Mä elin siinä niin vahvasti, olin se. Mut sit ku mun paras kaveri sano mulle, et torjun kaikki sen ajatukset enkä ota mitää apuu vastaan, tajusin, et mä olin siin pahassa. Sillo huomasin, et olin taas täysin sen 'äänen' vallassa. Ja koska joku sano sen mulle suoraan, ni pystyin ite (se hyvä puoli) ponnahtaa sen pahan alta esiin, ja heittää niitä ajatuksia, jotka puhuu elämän jatkumisen puolesta.
Ja tänään mulle heräs uus ajatus. En haluu mennä sairaalaan, koska mä vihaan sitä paikkaa ja siellä olemista, ja pelkään et ku kerran sinne meen, ni siel menee sit taas useempi kuukaus. Ja se on syvältä. ...MUTTA mä mietin nyt, et jos mä meen sairaalaan (vaikka mä en sinne haluakaan), ni voin silti saada sieltä lisäaikaa itelleni ja ehkä löytää lisää voimii taistella sitä 'ääntä' vastaan. Mitään ihmeparannuksia siellä ei tapahdu, enkä mä sellasta odotakaan. Mut jos sais edes lisätsempin, jolla jaksais vaikka pari kuukautta lisää, ja sit kattois tilannetta uudestaa. Jos saisin sieltä mukaani edes vähän toivoa..? ..jota mulla ei oo ollu moneen kuukauteen. Jos se sairaala kuljettais mut tän pahimman olon yli? Mut mä pelkään, ettei se olo täst enää parane..mutta kannattaisko silti yrittää, vielä yhen kerran? Sanon nyt vaan itelleni, et: "anna vielä kaikelle mahollisuus, ja mene osastolle". Saa nähä mitä tapahtuu, koska mun mieli tai ne puolet (hyvä ja paha) vaihtelee mussa niin paljon, et mun ajatukset tän asian suhteen muuttuu ihan koko ajan.
Mun parhaan kaverin alkaessa nukkumaan hän antoi mulle mietittävää, että millon lähen hänen saattamana sairaalaan. Sitä mä mietin tän yön. Jos saisin ihan vapaasti päättää, ni en menis sinne koskaan, mut koska mun on varmaan pakko eikä mulla ole kauheasti vaihtoehtoja, niin täytyy pohtia asiaa. Mutta varmaan aika pian...ennen ku teen jotain tyhmää..
Mut vielä haluun sanoo; kiitos, että puhut mulle järkee!<3
maanantai 6. tammikuuta 2014
Kohta tää kaikki vihdoin loppuu!!
Mulla on aivan helvetin hyvä olo! Joo ehkä aika sairaalla tavalla, mutta mitä väliä, koska tää on se mitä mä oikeasti haluan. Mä olen miettinyt Sitä päivää ja mulla on mielessä yks päivä. Yksi hyvä varteenotettava päivä. En sano mikä päivä se tulee olemaan, koska sillä ei ole väliä, mutta siihen ei oo kauheen pitkä aika (onneksi!). Ja toisaalta, se päivä saattaa aikaistuakin, riippuen vähän omasta olotilasta.. Mulla on niin helvetin hyvä olo, ku ajattelen, että pian tää kaikki on ohi. Sitä päivää mä olen odottanut monta vuotta, ja se päivä on pian. Mahtavaa! Mä pääsen pois täältä. Mun ei tarvi enää kuunnella mitään 'ääntä'. Koska se tulee hiljenee pysyvästi. Mä olen niin onnellinen siitä, että mä kuolen, et voisin mennä halaa jokaista vastaan tulevaa. Mä olen onnellinen. Ihan helvetin onnellinen. Mä pääsen pois tästä helvetistä. Mä pääsen siitä 'äänestä' eroon. Mä tuun olee vihdoin vapaa.
Haluan vielä sanoa, etten halua, et kukaan estää mua. Kukaan ei saa viedä tätä tilaisuutta multa. Mun pitää lähtee täältä, mun on pakko, eikä mulla ole vaihtoehtoja. Mä teen kaikkeni, että mä onnistun.
Mä tiedostan, et tää kaikki teksti on sen pahan puolelta, mutta mitä väliä: mä oon onnellinen, koska mä tuun kuolee. (::
Haluan vielä sanoa, etten halua, et kukaan estää mua. Kukaan ei saa viedä tätä tilaisuutta multa. Mun pitää lähtee täältä, mun on pakko, eikä mulla ole vaihtoehtoja. Mä teen kaikkeni, että mä onnistun.
Mä tiedostan, et tää kaikki teksti on sen pahan puolelta, mutta mitä väliä: mä oon onnellinen, koska mä tuun kuolee. (::
sunnuntai 5. tammikuuta 2014
Oma hepotus vs. muiden tuska
Mua kaduttaa, että menin sanomaan mun terapeutille sen, että mä en selviä hengissä ilman osastoa. Siinä tilanteessa halusin sen asian ulos musta, mutta nyt mua kaduttaa koko asia. Koska mun terapeutti vastasi mulle, että sillon mun pitää mennä osastolle. Hän alkoi myös miettimään asiaa eteenpäin, että miten tässä nyt edetään. Silloin pelästyin, koska mä en todellakaan halua osastolle. Mä vihaan sitä paikkaa. Se ahistaa mua. Ja siellä mä hajoan ihan palasiksi. Koska nyt sitä vielä pysyy joten kuten kasassa (no ei oikeasti) kun on ihan pakko, mutta sinne joutuessa kun ei tarvitse enää esittää iloista ja tsempata liikaa, sitä putoaa johonkin vielä syvemmälle. Mutta toisaalta, mä hajoan joka tapauksessa. Ehkä olen kuitenkin paremmin itseltäni turvassa siellä sairaalassa..?
Huomaan, miten vaikeeta mun on kirjoittaa järkevää tekstiä tai sellaista tekstiä, jossa olisi vain yksi puoli. Mutta samaan aikaan yritän ajatella itseäni ja sitä 'ääntä', mutta samalla myös muita. Valitessani osaston, joudun itse edelleen elämään siinä tuskassa ja sekasorrossa. Tämän vaihtoehdon kanssa joutuisin itse elämään. Kun taas itsemurhan valitessani, en joudu enää itse elämään valintani kanssa. Mutta muut joutuvat. Ja nämä muut saattavat hajota teostani niin palasiksi, etteivät välttämättä enää pysty kunnolla elämään. En ikinä haluaisi satuttaa muita. Olenko valmis hajottamaan niin monen elämän? -En ole. Mutta samalla en ole myökään valmis jatkamaan enää tälläistä elämää. Olen umpikujassa. Tein mä mitä vaan, mä aiheutan silti jollekin tuskaa. Ja tälläkin hetkellä satutan ihmisiä mun ympärrillä, mutta etenkin parasta kaveriani. Se joutuu olee musta huolissaan. Se joutuu pelkäämään. Muutkin kaverini ovat huolissaan minusta, ne ketkä tilanteestani tietävät (heitä ei ole montaa). Äitinikin on varmaan huolissaan, sillä en puhu hänelle mitään voinnistani. Hän joutuu arvailemaan.
Olen aiheuttanut vuosien ajan läheisilleni paljon murhetta, huolestuneisuutta, epävarmuutta ja pelkoa. Siksi mietin, että eikö olisi aika saada tämä kaikki lopulliseen päätökseen. Tapan itseni. Silloin kenenkään ei tarvitsisi enää miettiä ja murehtia, että miten mä voin. Ihmiset voisivat olla helpottuineita. Vuosien epävarmuus olisi vihdoin ohi.
Usein mietin..Kumpi olisi parempi läheisilleni; se että olen elossa, mutta samalla aiheuttaen heille jatkuvaa pelkoa ja tuskaa, vai olemalla kuollut ja laittanut kaiken vihdoin päätökseen, jolloin kenenkään ei tarvitsisi enää huolehtia musta?
Huomaan, miten vaikeeta mun on kirjoittaa järkevää tekstiä tai sellaista tekstiä, jossa olisi vain yksi puoli. Mutta samaan aikaan yritän ajatella itseäni ja sitä 'ääntä', mutta samalla myös muita. Valitessani osaston, joudun itse edelleen elämään siinä tuskassa ja sekasorrossa. Tämän vaihtoehdon kanssa joutuisin itse elämään. Kun taas itsemurhan valitessani, en joudu enää itse elämään valintani kanssa. Mutta muut joutuvat. Ja nämä muut saattavat hajota teostani niin palasiksi, etteivät välttämättä enää pysty kunnolla elämään. En ikinä haluaisi satuttaa muita. Olenko valmis hajottamaan niin monen elämän? -En ole. Mutta samalla en ole myökään valmis jatkamaan enää tälläistä elämää. Olen umpikujassa. Tein mä mitä vaan, mä aiheutan silti jollekin tuskaa. Ja tälläkin hetkellä satutan ihmisiä mun ympärrillä, mutta etenkin parasta kaveriani. Se joutuu olee musta huolissaan. Se joutuu pelkäämään. Muutkin kaverini ovat huolissaan minusta, ne ketkä tilanteestani tietävät (heitä ei ole montaa). Äitinikin on varmaan huolissaan, sillä en puhu hänelle mitään voinnistani. Hän joutuu arvailemaan.
Olen aiheuttanut vuosien ajan läheisilleni paljon murhetta, huolestuneisuutta, epävarmuutta ja pelkoa. Siksi mietin, että eikö olisi aika saada tämä kaikki lopulliseen päätökseen. Tapan itseni. Silloin kenenkään ei tarvitsisi enää miettiä ja murehtia, että miten mä voin. Ihmiset voisivat olla helpottuineita. Vuosien epävarmuus olisi vihdoin ohi.
Usein mietin..Kumpi olisi parempi läheisilleni; se että olen elossa, mutta samalla aiheuttaen heille jatkuvaa pelkoa ja tuskaa, vai olemalla kuollut ja laittanut kaiken vihdoin päätökseen, jolloin kenenkään ei tarvitsisi enää huolehtia musta?
lauantai 4. tammikuuta 2014
Mistä ne 'äänet' tulee?
Väsyttää liikaa ja haluisin nukkua, mutten pysty: liikaa ajatuksia päässä. Mietin, mikä mulla on. Mikä on tän kaiken nimi, tän sairauden nimi? Haluan tietää. Tunnen olevani hukassa, vielä enemmän hukassa ku hoitohenkilökuntani. Kun olen puhunut osastolla 'äänistäni', siitä joka sanoo, että mun pitää kuolla, että mä en saa elää, että se 'ääni' huutaa mulle..osastolla ollaan oltu hämillään ja eivät tienny kuulenko niitä ääniä vai en. Olen itsekin niin sekaisin, etten minäkään enää tiedä jos kukaan muukaan ei tiedä. Jos kerran ammatti-ihmiset ovat hämillään, niin itse olen vielä enemmän hämilläni. Mikä mua vaivaa? Mikä mulla on? Kuulenko mä ääniä? Kuvittelenko mä kaiken? Mistä ne 'äänet' tulee? Miksi ne huutaa mulle? ...mä olen hukassa tälläsessä ajatussekasorrossa.
Olen puhunut parhaalle kaverilleni paljon tästä 'äänestäni'. Monesti olen myös kysynyt häneltä selitykseni jälkeen, että "kuulostanko mä ihan hullulta?" Olen itse niin pihalla tän asian kanssa, ja selittäessäni tätä asiaa hänelle, kuulostan omissa korvissa hullulta, psykoottiselta, sekavalta. Mutta joka kerta paras kaverini vastaa, että kuulostan enemmän siltä, että mulla ois joku jakautunu persoona. Olen myös aiemmin tutkaillut ja miettinyt tätä asiaa, mutta nyt yöllä selailin netistä asiaa vielä lisää. Ja mulla on sellanen olo ja ajatus, että mulla saattaa olla dissosiatiivinen identiteettihäiriö. (Mikä kamala sanamelska). Ainakin tosi monet sen oireet sopii mulle, tunnistin itsestäni hyvin sen. Tuntui, että löysin selityksen 'äänelleni', että tähän on nimi.
DID:in oireita on mm.
-Vähintään kaksi eri persoonaa [sopii muhun], jotka saattavat olla tietoisia toisistaan muttei välttämättä; saattaa kuulla toisen äänen [sopii]; eri persoonat saattavat keskustella keskenään [sopii]; eri persoonat vaihtelevat henkilössä ja eri persoonat säätelee toimintaa eri tavalla [sopii]; ....voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin....
-Muistihäiriöitä [sopii]; aukkoja muistissa, jopa vuosien aukkoja muistissa [sopii]
-DID:n on yleensä aiheuttanut pitkään jatkunut trauma, mahdollisesti useiden vuosien ajan jatkunut trauma [sopii]
-Liitännäisoireet tavallisia, mm.: masennus, ahdistuneisuus, syömishäiriö, pakko-oireet [sopii sopii sopii sopii]
- DID potilas on reagoinut aiemmin huonosti tai ei lainkaan lääkehoitoihin, osastohoitoon, terapiaan yms. Ettei mikään ole oikein auttanut. Ja lääkehoidossa, ei apua isommillakaan annoksilla. [valitettavasti sopii]
En jaksa nyt enempää jatkaa tuota listaa. Ja kirjoitin sen, sillä kielellä miten itse ymmärsin sen asian, joten ei ole mitään "lääkäritekstiä".
Mutta nyt mua hämmentää. Olen kujalla. En tiedä saanko tänä yönä ollenkaan nukuttua. Pää on niin sekaisin. Väsyttää, itkettää, hämmentää samaan aikaan, ja olen peloissani. Jos se 'ääni' olen minä, tai tottakai se olen minä, niin sittenhän se tarkoittaa, että MINÄ haluan kuolla. MINÄ olen se joka haluaa satuttaa itseäni, tuhota itseäni ja tappaa itseni. Se olen minä. Olenko minä siis sekä hyvä että paha? Miksi se 'ääni' haluaa tappaa itseni kun minä, se toinen puoli, ei halua? Kumpaa puolta mun pitäisi kuunnella? Jos sitä 'ääntä' ei saa tapettua sen toisenkin puolen ollessa elossa, pitääkö mun silloin tappaa molemmat puolet, jotta se 'ääni' kuolee? Eli toisin sanoen mun pitää tappaa itseni, jotta se 'ääni' hiljenee. Ja jos se on ainoa keino hiljentää se, silloin mulla ei taida olla hirveesti vaihtoehtoja, sillä en usko, että kestän tätä tulitaistelua enää kovin pitkään. Mä olen väsynyt. Niin väsynyt, että se hyvä puoli alkaa haluta luovuttamaan...
Kolmelta olis terapia tänään, toivottavasti herään herätyskellooni jos satun nukahtamaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun missaan terapia-ajan...
Sekavaa tekstiä, ajatusmyrskyä, paljon kysymyksiä, hämmennystä ja kourallinen epätoivoa ja pelkoa... Siitä on tämä yö tehty.
Olen puhunut parhaalle kaverilleni paljon tästä 'äänestäni'. Monesti olen myös kysynyt häneltä selitykseni jälkeen, että "kuulostanko mä ihan hullulta?" Olen itse niin pihalla tän asian kanssa, ja selittäessäni tätä asiaa hänelle, kuulostan omissa korvissa hullulta, psykoottiselta, sekavalta. Mutta joka kerta paras kaverini vastaa, että kuulostan enemmän siltä, että mulla ois joku jakautunu persoona. Olen myös aiemmin tutkaillut ja miettinyt tätä asiaa, mutta nyt yöllä selailin netistä asiaa vielä lisää. Ja mulla on sellanen olo ja ajatus, että mulla saattaa olla dissosiatiivinen identiteettihäiriö. (Mikä kamala sanamelska). Ainakin tosi monet sen oireet sopii mulle, tunnistin itsestäni hyvin sen. Tuntui, että löysin selityksen 'äänelleni', että tähän on nimi.
DID:in oireita on mm.
-Vähintään kaksi eri persoonaa [sopii muhun], jotka saattavat olla tietoisia toisistaan muttei välttämättä; saattaa kuulla toisen äänen [sopii]; eri persoonat saattavat keskustella keskenään [sopii]; eri persoonat vaihtelevat henkilössä ja eri persoonat säätelee toimintaa eri tavalla [sopii]; ....voisin jatkaa tätä listaa loputtomiin....
-Muistihäiriöitä [sopii]; aukkoja muistissa, jopa vuosien aukkoja muistissa [sopii]
-DID:n on yleensä aiheuttanut pitkään jatkunut trauma, mahdollisesti useiden vuosien ajan jatkunut trauma [sopii]
-Liitännäisoireet tavallisia, mm.: masennus, ahdistuneisuus, syömishäiriö, pakko-oireet [sopii sopii sopii sopii]
- DID potilas on reagoinut aiemmin huonosti tai ei lainkaan lääkehoitoihin, osastohoitoon, terapiaan yms. Ettei mikään ole oikein auttanut. Ja lääkehoidossa, ei apua isommillakaan annoksilla. [valitettavasti sopii]
En jaksa nyt enempää jatkaa tuota listaa. Ja kirjoitin sen, sillä kielellä miten itse ymmärsin sen asian, joten ei ole mitään "lääkäritekstiä".
Mutta nyt mua hämmentää. Olen kujalla. En tiedä saanko tänä yönä ollenkaan nukuttua. Pää on niin sekaisin. Väsyttää, itkettää, hämmentää samaan aikaan, ja olen peloissani. Jos se 'ääni' olen minä, tai tottakai se olen minä, niin sittenhän se tarkoittaa, että MINÄ haluan kuolla. MINÄ olen se joka haluaa satuttaa itseäni, tuhota itseäni ja tappaa itseni. Se olen minä. Olenko minä siis sekä hyvä että paha? Miksi se 'ääni' haluaa tappaa itseni kun minä, se toinen puoli, ei halua? Kumpaa puolta mun pitäisi kuunnella? Jos sitä 'ääntä' ei saa tapettua sen toisenkin puolen ollessa elossa, pitääkö mun silloin tappaa molemmat puolet, jotta se 'ääni' kuolee? Eli toisin sanoen mun pitää tappaa itseni, jotta se 'ääni' hiljenee. Ja jos se on ainoa keino hiljentää se, silloin mulla ei taida olla hirveesti vaihtoehtoja, sillä en usko, että kestän tätä tulitaistelua enää kovin pitkään. Mä olen väsynyt. Niin väsynyt, että se hyvä puoli alkaa haluta luovuttamaan...
Kolmelta olis terapia tänään, toivottavasti herään herätyskellooni jos satun nukahtamaan. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun missaan terapia-ajan...
Sekavaa tekstiä, ajatusmyrskyä, paljon kysymyksiä, hämmennystä ja kourallinen epätoivoa ja pelkoa... Siitä on tämä yö tehty.
Mä en pärjää yksin
-Mä olen hajalla, enkä mä pärjää yksin.-
Sen tajusin vielä paremmin tänä yönä (pe-la). Mä istuin sohvalla ja aloin yhtäkkiä tärisemään. Mua ahisti, ja aina ku mä yritän taistella mun mieltä (sitä pahaa puolta) vastaan, mun koko kroppa alkaa täristä. Jossain kohti se olo helpottu sen verran, et päätin lähtee viemää roskat ulos roskikseen. Se ei ollu ehkä paras idea, koska siellä se paha 'ääni' voimistu niin paljon, et ku pääsin takas himaan, kaaduin itkien olkkarin lattialle makaamaan. Se 'ääni' huus mulle niin kovaa, että mä itkin ja huusin samaan aikaan, ja pyysin et se 'ääni' jättäis mut rauhaan, et se lopettais sen huudon. Itkin niin paljon, koska mä pelkäsin ja pelkään sitä. Pelkään, koska tiiän, et joku kerta se tulee vielä voimakkaampana, jollon en pysty enää mitenkää vastustaa sitä ja mä tottelen sitä ja tapan itteni. Mä pelkään, että mä tapan itteni ja kuolen. Mä en halua kuolla. Haluun vaan, että se 'ääni' hiljenee. Mut koska se ei hiljene ja jos se sattuu olee tosi voimakas ja päättäväinen, mä saatan tehä itelleni jotain sellasta mitä mä en välttämättä halua. Mä saatan oikeasti kuolla. Ja sen sanominen tuntuu helvetin pelottavalta.
Ton kaiken sanoneena, ja tän öisen jälkeen, mä tajuan, että mä en pärjää yksin. Mä en todellakaan pärjää yksin, koska mä tuun varmaan tappamaan itteni, jos mä en saa tähän jotain apua. Mä tajuan sen, että mun pitäis mennä nyt sairaalaan. Sen myöntäminen on tosi vaikeeta, mut mä myönnän sen: mä en selviä hengissä jos mä en mene sairaalaan. Vaikka mä tiiän miten perseestä siellä on olla, ja vaikka mä vihaan sitä paikkaa, mä tiiän myös sen, et se paska paikka taitaa olla tällä hetkellä ainoa paikka missä mä selviän hengissä.
Sen tajusin vielä paremmin tänä yönä (pe-la). Mä istuin sohvalla ja aloin yhtäkkiä tärisemään. Mua ahisti, ja aina ku mä yritän taistella mun mieltä (sitä pahaa puolta) vastaan, mun koko kroppa alkaa täristä. Jossain kohti se olo helpottu sen verran, et päätin lähtee viemää roskat ulos roskikseen. Se ei ollu ehkä paras idea, koska siellä se paha 'ääni' voimistu niin paljon, et ku pääsin takas himaan, kaaduin itkien olkkarin lattialle makaamaan. Se 'ääni' huus mulle niin kovaa, että mä itkin ja huusin samaan aikaan, ja pyysin et se 'ääni' jättäis mut rauhaan, et se lopettais sen huudon. Itkin niin paljon, koska mä pelkäsin ja pelkään sitä. Pelkään, koska tiiän, et joku kerta se tulee vielä voimakkaampana, jollon en pysty enää mitenkää vastustaa sitä ja mä tottelen sitä ja tapan itteni. Mä pelkään, että mä tapan itteni ja kuolen. Mä en halua kuolla. Haluun vaan, että se 'ääni' hiljenee. Mut koska se ei hiljene ja jos se sattuu olee tosi voimakas ja päättäväinen, mä saatan tehä itelleni jotain sellasta mitä mä en välttämättä halua. Mä saatan oikeasti kuolla. Ja sen sanominen tuntuu helvetin pelottavalta.
Ton kaiken sanoneena, ja tän öisen jälkeen, mä tajuan, että mä en pärjää yksin. Mä en todellakaan pärjää yksin, koska mä tuun varmaan tappamaan itteni, jos mä en saa tähän jotain apua. Mä tajuan sen, että mun pitäis mennä nyt sairaalaan. Sen myöntäminen on tosi vaikeeta, mut mä myönnän sen: mä en selviä hengissä jos mä en mene sairaalaan. Vaikka mä tiiän miten perseestä siellä on olla, ja vaikka mä vihaan sitä paikkaa, mä tiiän myös sen, et se paska paikka taitaa olla tällä hetkellä ainoa paikka missä mä selviän hengissä.
torstai 2. tammikuuta 2014
Uusi parempi vai pahempi vuosi?
Kävin tänään pikaisesti facebookissa ja lähdin sieltä yhtä nopeasti ku mitä menin sinne. Facebook on tällä hetkellä täynnä hyvää uutta vuotta -toivotuksia, iloisten ihmisten tekstejä, ja aidon onnellisia kuvia. Mä en kestä kattoa sellaista vierestä, ku samaan aikaan mulla on niin paha olo, että oksettaa. Olen kateellinen (vaikka samaan aikaan erittäin onnellinen muiden puolesta, jotka eivät onneksi joudu käymään tälläistä taistelua läpi!!). Miten muut voivat olla niin onnellisia? Ja miten mä voin olla samaan aikaan näin pohjalla?
Uusi vuosi tuntuu minusta vain yhdeltä vuodelta lisää tuskaa ja toivottomuutta. Haluaisin uskoa, että se toisi mukanaan myös onnea ja iloa, mutta pelkään, että ne pienetkin ilot kaatuu sen mustavyöryn alle. Mä en halua enää uutta vuotta, en lisää vuosia tätä samaa. Muiden toivoessa uudesta vuodesta ehkä rikkaampaa, parempaa, nautinnollisempaa, vauhdikkaampaa sekä monia uusia elämyksiä, itse toivon samaan aikaan edes pienen pientä helpotusta tähän oloon. Toivon, että mä selviän tästä vuodesta, vaikka samalla mä pelkään, etten selviä.
Mä vihaan sitä, ku ihmiset kysyy multa, että mitä mä nyt aion tehä ku sain lukion päätökseen. Kyllä mä tiedän mitä mä haluan, mutta koko ajan mietin, ettei se tule koskaan tapahtumaan, sillä tulen kuolemaan ennen sitä. Tuntuu pahalta jatkuvasti puhua unelmastani, joka ei tule koskaan tapahtumaan. Ärsyttää, että noinkin yksinkertainen kysymys, saa mun sisällä aikaan jätti ahdistusmyrskyn. Se on jatkuva muistutus siitä mitä tulen menettämään. Mitä aiot tehä nyt? -kysymykseen rehellinen vastaus olisi: aion luultavasti tappaa itseni. Mutta miltä sekin kuulostaisi. Kuka haluaisi kuulla tuollaista vastausta, vaikka se olisikin rehellinen vastaus? Ei varmaan kovin moni. Tai tuollaista vastausta ei odota kukaan. Ja nyt mietin.. Miten ihmiset reagoisivat, jos vastaisin tuolla tavalla? Mitä he sanoisivat siihen? Uskoisivatko he edes minua?
Ku tulin takas himaan illalla, siinä samalla ku astuin ovesta sisään ja suljin sen, mut valtas jätti ahdistus. Jos mulla ois ollu sillon ase, oisin ampunu itteni heti. Mä halusin vaan kuolla. Halusin pois täältä. Mut koska mulla ei oo asetta, aloin miettii muita vaihtoehtoja; lääkkeitä. Ja vaikka sillä hetkellä oisin vetäny ne lääkkeet samantien sitä sen enempää miettimättä, sen sijaan että oisin suoraan marssinu kaapille hakee ne läkkeet, mä pakotin itteni sohvalle istumaan. " Mä en voi tehä sitä tänään" , hoin itelleni. "Mä oon sopinu kaverien kaa tapaamisii huomiseks, mä en voi jättää menemät sinne." Mulla oli ihan älyttömän paha olo, joka johtui mm. älyttömästä stressimöykystä mikä mulla tällä hetkellä on, ku pitäis hoitaa pari tärkeetä asiaa mm. lääkärin kaa. Mut mä pakotin itteni pysymään sohvalla, ja tänään se onnistui. Ehkä se onnistu siks, koska se itsemurhayllyke ei ollu ihan pahimmasta päästä, vaikka voimakas olikin.. Mut sit sohvalla telkkuu tuijotellen, se ahistus alko lieventyy ja nyt se ei oo enää kovin isona. Se idiootti 'ääni' puhuu mulle koko ajan, mut ainakaa se ei täl hetkel huuda, joten mä kestän sen. Mä kuuntelen sitä koko ajan, koska sillon se pysyy vaimeempana, joten mä kuulen kaiken mitä se mulle sanoo. Mut vaikka mä kuulen mitä se mulle sanoo, mä en tee mitä se käskee mun tehä, en tee ainakaa nyt. Mä aion nyt tehä jopa sellasta, mistä se ei oo mun kaa samaa mieltä; mä aion mennä tästä nukkumaan. (HA siitäs saat ääliö ;))
Uusi vuosi tuntuu minusta vain yhdeltä vuodelta lisää tuskaa ja toivottomuutta. Haluaisin uskoa, että se toisi mukanaan myös onnea ja iloa, mutta pelkään, että ne pienetkin ilot kaatuu sen mustavyöryn alle. Mä en halua enää uutta vuotta, en lisää vuosia tätä samaa. Muiden toivoessa uudesta vuodesta ehkä rikkaampaa, parempaa, nautinnollisempaa, vauhdikkaampaa sekä monia uusia elämyksiä, itse toivon samaan aikaan edes pienen pientä helpotusta tähän oloon. Toivon, että mä selviän tästä vuodesta, vaikka samalla mä pelkään, etten selviä.
Mä vihaan sitä, ku ihmiset kysyy multa, että mitä mä nyt aion tehä ku sain lukion päätökseen. Kyllä mä tiedän mitä mä haluan, mutta koko ajan mietin, ettei se tule koskaan tapahtumaan, sillä tulen kuolemaan ennen sitä. Tuntuu pahalta jatkuvasti puhua unelmastani, joka ei tule koskaan tapahtumaan. Ärsyttää, että noinkin yksinkertainen kysymys, saa mun sisällä aikaan jätti ahdistusmyrskyn. Se on jatkuva muistutus siitä mitä tulen menettämään. Mitä aiot tehä nyt? -kysymykseen rehellinen vastaus olisi: aion luultavasti tappaa itseni. Mutta miltä sekin kuulostaisi. Kuka haluaisi kuulla tuollaista vastausta, vaikka se olisikin rehellinen vastaus? Ei varmaan kovin moni. Tai tuollaista vastausta ei odota kukaan. Ja nyt mietin.. Miten ihmiset reagoisivat, jos vastaisin tuolla tavalla? Mitä he sanoisivat siihen? Uskoisivatko he edes minua?
Ku tulin takas himaan illalla, siinä samalla ku astuin ovesta sisään ja suljin sen, mut valtas jätti ahdistus. Jos mulla ois ollu sillon ase, oisin ampunu itteni heti. Mä halusin vaan kuolla. Halusin pois täältä. Mut koska mulla ei oo asetta, aloin miettii muita vaihtoehtoja; lääkkeitä. Ja vaikka sillä hetkellä oisin vetäny ne lääkkeet samantien sitä sen enempää miettimättä, sen sijaan että oisin suoraan marssinu kaapille hakee ne läkkeet, mä pakotin itteni sohvalle istumaan. " Mä en voi tehä sitä tänään" , hoin itelleni. "Mä oon sopinu kaverien kaa tapaamisii huomiseks, mä en voi jättää menemät sinne." Mulla oli ihan älyttömän paha olo, joka johtui mm. älyttömästä stressimöykystä mikä mulla tällä hetkellä on, ku pitäis hoitaa pari tärkeetä asiaa mm. lääkärin kaa. Mut mä pakotin itteni pysymään sohvalla, ja tänään se onnistui. Ehkä se onnistu siks, koska se itsemurhayllyke ei ollu ihan pahimmasta päästä, vaikka voimakas olikin.. Mut sit sohvalla telkkuu tuijotellen, se ahistus alko lieventyy ja nyt se ei oo enää kovin isona. Se idiootti 'ääni' puhuu mulle koko ajan, mut ainakaa se ei täl hetkel huuda, joten mä kestän sen. Mä kuuntelen sitä koko ajan, koska sillon se pysyy vaimeempana, joten mä kuulen kaiken mitä se mulle sanoo. Mut vaikka mä kuulen mitä se mulle sanoo, mä en tee mitä se käskee mun tehä, en tee ainakaa nyt. Mä aion nyt tehä jopa sellasta, mistä se ei oo mun kaa samaa mieltä; mä aion mennä tästä nukkumaan. (HA siitäs saat ääliö ;))
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)