Jorvin psykiatrisesta pävystyksestä on turha hakea apua; sieltä sitä ei saa

Tuli taas kerran todistettua miten hyvin Jorvissa hoidetaan psykiatriset asiat... Odotukseni ei olleet suuret sinne mennessäni, mutta sieltä sain mukaani vain kasa lisää epätoivoa, suuttumusta ja jopa vihaa. En ymmärrä miten siellä voidaan lähettää mun kaltainen 'tapaus' takaisin himaan, ilman minkäänlaista apua...

Mulla oli perjantaina hyvä olo, jopa erittäin hyvä olo. Sitten yöllä/ lauantai-aamuyöllä, mun olo muuttui muutamassa sekunnissa tosi huonoks. Ahdisti ihan helvetisti ja kaksi tuntia taistelin hytkyen sohvalla. En uskaltanut nousta. Kunnes jossain kohti uskoin olevani jo voiton puolella, joten nousin sohvalta. Siinä samalla ajatukset valtas täys mustuus ja paha puoli tuli valtaan. Se iski yllättäen, ihan muutamassa sekunnissa. Hyvä puoli ei voinut tehdä enää mitään. Sitä ei ollut enää olemassa. Paha puoli sai päähänpiston tappaa itseni heti nyt. En ollut suunnitellut sitä, mutta ajatuksen tultua päähäni, ei mikään saanut sitä enää pysäytettyä. Päädyin juomaan hieman vodkaa (en tiedä edes miksi, sillä juon erittäin harvoin). Ja tämän jälkeen muistikuvani sumenivat. En tiedä mitä tapahtui. Mutta reilun tunnin kuluttua tästä, heräsin vessan lattialta johonkin kolahdukseen. Ihmettelin, miksi minun on erittäin vaikea hengittää, ja huomasin kaulassani letkun. Olin päätynyt vessaan hirttämään itseni. Olin hämmentynyt, peloissani, ja erittäin huonovointinen. Makasin vessan lattialla vielä ainakin tunnin verran, sillä hengitykseni oli hankalaa, kurkkuni ja niskani oli kipeänä ja silmäni tuntuivat siltä kuin pullahtaisivat ulos kuopistaan. Minuun sattui, joten en pystynyt nousemaan, vaikka vessan lattia oli jäätävän kylmä ja halusin lämpimään siitä tärinästä. En pystynyt liikkumaan.

Lopulta oloni helpottui sen verran, että pääsin siirtymään sänkyyni. Kello oli jotain yhdeksän lauantaiaamuna, enkä ollut nukkunut yhtään. Olo oli sen mukainen. Mutten kuitenkaan saanut nukahdettua sen jättimäis ahdistusmyrskyn ja tärinän takia.

Lopulta päädyin parhaan kaverini saattamana Jorvin päivystykseen. Pääsin lääkärin luokse hyvinkin nopeasti, mutta lyhyen keskustelun jälkeen, jouduin odottamaan vielä nelisen tuntia psykiatrin tapaamista. Mikä olikin täyttä paskaa. Tulin päivystykseen sen toivossa, että joku helpottaisi oloani ja että oloni, ahdistukseni ja itsemurha-aikeeni otettaisiin tosissaan. Että tapahtuisi jotain mikä estäisi tulevan itsemurhani. Mutta mitä sain sieltä irti: minulle annettiin 4 unilääkettä ja lähetettiin kotiin. Samalla minulle sanottiin, että tule tänne mielummin ennen kuin teet itselleni jotain, niin katsotaan voidaanko keksiä jokin ratkaisu siihen. Mitä te kuvittelitte, että mitä minä siellä sitten tein muuta kun sitä; tulin paikalle sillä pelkään että tapan itseni, sillä tiedän, että tulen sen todennnäköisesti tekemään ellei joku sitä estä..? Ja minut käskettiin tulla uudestaan päivystykseen kun 'hätä on aiheellinen'. Kertokaa minulle miten tämä käyntini erosi kuvailemastasi??

Samalla he ihmettelivät miten muka 'yhtäkkiä' olen näin ahdistunut ja valmis tappamaan itseni, kun eihän minulla ole viime aikoina sattunut mitään erityistä? Aivan, minulla ei ole ollut riitaa kavereiteni kanssa, terapiassa ei ole ollut mitään erikoista eikä kalani ole kuollut. Mutta silti minä voin aivan helvetin huonosti. Minä ja paras kaverini, yritimme kummatkin selittää asiaa, että tämä on pitkän prosessin tulos, tää sama olo on jatkunu keväästä asti, en ole missään välissä luopunut itsemurha-aikeistani, olen vain siirtänyt niitä. Kyllä, valmistuin joulukuussa ylioppilaaksi "se on hieno saavutus, yksi etappi elämässä eteenpäin", lääkärin mukaan. Aivan, kyllä. Mutta koulun takia olen ollut niin hajalla, koulu on saanut hajoamaan. 11 kurssia kolmen kuukauden aikana, joista viimeiset 5 kurssia, vain parin viikon aikana. Itse en tehnyt paljoakaan, en pystynyt tai jaksanut, mutta onneksi äitini, veljeni ja paras kaverini auttoivat kurssien kanssa. Oikeastaan he tekivät kokonaan pari kurssia. En olisi itse pystynyt. Lääkäri kommentoi asiaa vain sanomalla, että "hienoa, että sait kuitenkin tehtyä kurssit. (Mitä asiaa et ymmärtänyt, minä, en tehnyt paljoa, en mitään oikeastaan..) Ja jotenkin jaksoit pinnistellä, et kyllä sulla on jaksamistakin." Mitä jaksamista? En käynyt koulussa, en olisi pystynyt istua tunneilla, en olisi edes päässyt kouluun. Tein (eli äitini, veljeni ja paras kaverini) käytännössä kaikki kurssit itsenäisesti. Olin hajalla. Hyvä kun pääsin päivällä sängystä ylös. Ja joo se miten selvisin hengissä ja sain koulun tehtyä, oli vain ajatus siitä miten lakin saatua, pääsen vihdoin tappamaan itseni. Sain saatua päätökseen tämän pitkän ja tuskallinen, kivullisen, täyden helvetin. Ja silloin kun kaikki voisivat vihdoin olla onnellisia siitä, että 'selvisin' tälläisestä urakasta ja että sain vihdoin saavutettua sen minkä eteen taistelin ne tuskaset 4,5 vuotta. Halusin saada vanhempani ylpeiksi itsestäni. Ja sen jälkeen voisin vihdoin lähteä täältä. Joten nyt koulun loputtua, olen todella hajalla. Koulu repi itsestäni viimeisetkin mehut irti, ja nyt olen niin pohjalla, kun mihin ihmisen on mahdollista 'päästä'.

Ja tämän pitkän selostuksen jälkeen palaan lääkärin kommenttiin, että miten voin voida muka niin huonosti nytten, sillähän elämässäni on tällä hetkellä kaikki kunnossa.. Niin, kuuntelitko yhtään mitä yritettiin parhaan kaverini kanssa sulle selittää? Ilmeisesti et.
Lopulta lääkäri totesi, ettei osastolle ole mun hyvä mennä, koska kuulemma "siellä vointini huononee entisestään". Kertokaa miten se edes voisi tästä enää huonontua?
..tai itseasiassa voi se tästä vielä huonontua. Nyt mulla on sellanen olo, ettei kannata hakeutua päivystykseen missään olotilassa, koska sieltä apua ei saa. Oikeastaan päivystyksessä käyminen vahvisti epätoivoista oloani enstisestään, ja sai hyvänkin puolen täysin synkäksi, sillä mulla ei taida olla mitään keinoja estää itsemurhaani. Tulen sen todennäköisesti tekemään. Apua on turha enää hakea, sillä sitä ei ole tai sitä ei saa.

Mulla ei ole enää mitään syytä taistella sitä 'ääntä' vastaan. Sillä ei ole enää mitään väliä. Eihän hoitohenkilökuntakaan tästä välitä. Jos he eivät pysty minua auttamaan, niin miten muka voin yksin tästä selvitä..

Lääkäri puhui myös siitä, että "eihän sulla ole psykoosia, joten voit itse täysin valita mitä itsellesi teet. Voit aina valita tilanteessa toisin kuin mitä ajattelet" Minulla ei ole psykoosia, mutta pahan ollessa vallassa, mulla ei ole mitään kontrollia itselläni. Mä en pysty valitsemaan siinä tilanteessa toisin, sillä 'ääni' pakottaa tekemään asioita ja silloin olen täydessä mustuudessa. Miten muka voisin silloin 'valita toisin'? Lääkärin sanat kuulostivat korvissani siltä, että minähän olen täydessä järjessä, joten voin itse täysin hallita tekemisiäni. Kuka täysjärkinen suunnittelee itsemurhaa ja yrittää sitä? Kenellä täysjärkisellä on 'ääni', joka välillä hallitsee täysin henkilön tekemisiä ilman minkäänlaista kontrollia?

Kertoessani lääkärille siitä, miten en muista sitä tapahtumaa kun kiedoin letkun kaulani ympärille. Hoitaja lääkärin vieressä sanoi, että valehtelen. "Miten et voi muka muistaa?" Ilmeisesti lääkäri yms eivät ole kuulleet dissosiaatiosta, jolloin ihminen saattaa tehdä asioita, joita ei myöhemmin muista.

Yritin saada apua. En saanut. Nyt on sellainen olo, ettei apua kannata enää edes hakea, koska sitä ei saa. Joten tällä hetkellä odotan, että nämä pari päivää kulkevat eteenpäin, ja sitten toteutan suunnitelmani ja tapan itseni.

Kiitos Jorvin päivystyksen psykiatri, joka annoit minulle toivoa tilanteeseeni ja joka ymmärsit hätäni. Kiitos, että kerroit minulle, ettei minulla ole enää vaihtoehtoja apujen saamisessa. Että kukaan ei voi mua auttaa. Kiitos kaikesta saamastani tiedosta, jotta sain vain lisävarmistuksen ajatuksilleni.
Hienoa työtä teette. Jatkakaa samalla tavalla, jos tavotteenanne on saada ihmiset tappamaan itsensä. Olette siinä nimittäin onnistuneet.