-Mä olen hajalla, enkä mä pärjää yksin.-
Sen tajusin vielä paremmin tänä yönä (pe-la). Mä istuin sohvalla ja aloin yhtäkkiä tärisemään. Mua ahisti, ja aina ku mä yritän taistella mun mieltä (sitä pahaa puolta) vastaan, mun koko kroppa alkaa täristä. Jossain kohti se olo helpottu sen verran, et päätin lähtee viemää roskat ulos roskikseen. Se ei ollu ehkä paras idea, koska siellä se paha 'ääni' voimistu niin paljon, et ku pääsin takas himaan, kaaduin itkien olkkarin lattialle makaamaan. Se 'ääni' huus mulle niin kovaa, että mä itkin ja huusin samaan aikaan, ja pyysin et se 'ääni' jättäis mut rauhaan, et se lopettais sen huudon. Itkin niin paljon, koska mä pelkäsin ja pelkään sitä. Pelkään, koska tiiän, et joku kerta se tulee vielä voimakkaampana, jollon en pysty enää mitenkää vastustaa sitä ja mä tottelen sitä ja tapan itteni. Mä pelkään, että mä tapan itteni ja kuolen. Mä en halua kuolla. Haluun vaan, että se 'ääni' hiljenee. Mut koska se ei hiljene ja jos se sattuu olee tosi voimakas ja päättäväinen, mä saatan tehä itelleni jotain sellasta mitä mä en välttämättä halua. Mä saatan oikeasti kuolla. Ja sen sanominen tuntuu helvetin pelottavalta.
Ton kaiken sanoneena, ja tän öisen jälkeen, mä tajuan, että mä en pärjää yksin. Mä en todellakaan pärjää yksin, koska mä tuun varmaan tappamaan itteni, jos mä en saa tähän jotain apua. Mä tajuan sen, että mun pitäis mennä nyt sairaalaan. Sen myöntäminen on tosi vaikeeta, mut mä myönnän sen: mä en selviä hengissä jos mä en mene sairaalaan. Vaikka mä tiiän miten perseestä siellä on olla, ja vaikka mä vihaan sitä paikkaa, mä tiiän myös sen, et se paska paikka taitaa olla tällä hetkellä ainoa paikka missä mä selviän hengissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti