Uusi parempi vai pahempi vuosi?

Kävin tänään pikaisesti facebookissa ja lähdin sieltä yhtä nopeasti ku mitä menin sinne. Facebook on tällä hetkellä täynnä hyvää uutta vuotta -toivotuksia, iloisten ihmisten tekstejä, ja aidon onnellisia kuvia. Mä en kestä kattoa sellaista vierestä, ku samaan aikaan mulla on niin paha olo, että oksettaa. Olen kateellinen (vaikka samaan aikaan erittäin onnellinen muiden puolesta, jotka eivät onneksi joudu käymään tälläistä taistelua läpi!!). Miten muut voivat olla niin onnellisia? Ja miten mä voin olla samaan aikaan näin pohjalla?

Uusi vuosi tuntuu minusta vain yhdeltä vuodelta lisää tuskaa ja toivottomuutta. Haluaisin uskoa, että se toisi mukanaan myös onnea ja iloa, mutta pelkään, että ne pienetkin ilot kaatuu sen mustavyöryn alle. Mä en halua enää uutta vuotta, en lisää vuosia tätä samaa. Muiden toivoessa uudesta vuodesta ehkä rikkaampaa, parempaa, nautinnollisempaa, vauhdikkaampaa sekä monia uusia elämyksiä, itse toivon samaan aikaan edes pienen pientä helpotusta tähän oloon. Toivon, että mä selviän tästä vuodesta, vaikka samalla mä pelkään, etten selviä.

Mä vihaan sitä, ku ihmiset kysyy multa, että mitä mä nyt aion tehä ku sain lukion päätökseen. Kyllä mä tiedän mitä mä haluan, mutta koko ajan mietin, ettei se tule koskaan tapahtumaan, sillä tulen kuolemaan ennen sitä. Tuntuu pahalta jatkuvasti puhua unelmastani, joka ei tule koskaan tapahtumaan. Ärsyttää, että noinkin yksinkertainen kysymys, saa mun sisällä aikaan jätti ahdistusmyrskyn. Se on jatkuva muistutus siitä mitä tulen menettämään. Mitä aiot tehä nyt? -kysymykseen rehellinen vastaus olisi: aion luultavasti tappaa itseni. Mutta miltä sekin kuulostaisi. Kuka haluaisi kuulla tuollaista vastausta, vaikka se olisikin rehellinen vastaus? Ei varmaan kovin moni. Tai tuollaista vastausta ei odota kukaan. Ja nyt mietin.. Miten ihmiset reagoisivat, jos vastaisin tuolla tavalla? Mitä he sanoisivat siihen? Uskoisivatko he edes minua?

Ku tulin takas himaan illalla, siinä samalla ku astuin ovesta sisään ja suljin sen, mut valtas jätti ahdistus. Jos mulla ois ollu sillon ase, oisin ampunu itteni heti. Mä halusin vaan kuolla. Halusin pois täältä. Mut koska mulla ei oo asetta, aloin miettii muita vaihtoehtoja; lääkkeitä. Ja vaikka sillä hetkellä oisin vetäny ne lääkkeet samantien sitä sen enempää miettimättä, sen sijaan että oisin suoraan marssinu kaapille hakee ne läkkeet, mä pakotin itteni sohvalle istumaan. " Mä en voi tehä sitä tänään" , hoin itelleni. "Mä oon sopinu kaverien kaa tapaamisii huomiseks, mä en voi jättää menemät sinne." Mulla oli ihan älyttömän paha olo, joka johtui mm. älyttömästä stressimöykystä mikä mulla tällä hetkellä on, ku pitäis hoitaa pari tärkeetä asiaa mm. lääkärin kaa. Mut mä pakotin itteni pysymään sohvalla, ja tänään se onnistui. Ehkä se onnistu siks, koska se itsemurhayllyke ei ollu ihan pahimmasta päästä, vaikka voimakas olikin.. Mut sit sohvalla telkkuu tuijotellen, se ahistus alko lieventyy ja nyt se ei oo enää kovin isona. Se idiootti 'ääni' puhuu mulle koko ajan, mut ainakaa se ei täl hetkel huuda, joten mä kestän sen. Mä kuuntelen sitä koko ajan, koska sillon se pysyy vaimeempana, joten mä kuulen kaiken mitä se mulle sanoo. Mut vaikka mä kuulen mitä se mulle sanoo, mä en tee mitä se käskee mun tehä, en tee ainakaa nyt. Mä aion nyt tehä jopa sellasta, mistä se ei oo mun kaa samaa mieltä; mä aion mennä tästä nukkumaan. (HA siitäs saat ääliö ;))