Mua pelottaa kirjottaa tätä seuraavaa juttua tänne, koska pelkään, et mun ajatus muuttuu taas. Tai aika varmasti muuttuuki. Ehkä. Tai ei sitä voi tietää. Mut samalla mä haluan tän asian mustaa valkosella, että mä voin katsoa täältä millanen olo mul on ollut tän asian suhteen..
Mun nyt tää viime ilta (MA ilta) oli kaaottinen. Mulla oli ok olo. Menin suihkuun, ja tunnin päästä tultua veke sieltä, mulla oli toinen sääri viiltelyjälkiä täynnä. En oikeastaan tiedä mitä tapahtui. Mutta ku tulin pois sieltä, ja katoin mun jalkaa, silloin vasta tajusin mitä olin tehnyt. Silloin aloin tärisemään niin, että koko mun kroppa tärisi. Ja samalla mun oli tosi vaikea hengittää, koska tuntui, että happi loppuu.
Tämä koko paska, teko ja olo, oli täysin syvältä, mutta toisaalta, se paha asia johti johonkin parempaan, erittäin tärkeään asiaan..
Tekstasin parhaan kaverini kanssa. Hän sai minut tajuamaan erään tärkeän asian. Hän puhui minulle suoraan, ja rehellisesti siitä miten hän näkee ja kokee asian. (Hänen rehellisyys on yksi niistä piirteistä, mitä hänessä kovasti arvostan!) Olin aiemmin päivällä selittänyt parhaalle kaverilleni eräästä läheisestäni, kenestä olen erittäin huolissani, sillä joudun seuraamaan sivusta, kun hän tuhoaa itsensä alkoholiin. Kerroin miten vihainen ja turhautunut olen, kun hän ei ota apua vastaan. Kerroin miten minua ärsyttää miten itsepäinen hän on, ja miten pahalta musta ja muista ihmisistä tuntuu, kun hän juo. Ryyppyputken ollessa päällä hän ei välitä mistään mitään, millään ei ole mitään väliä. Vaikka kaikki eri tahot ja läheiset ovat yrittäneet katkaista hänen tuhoavan kierteensä, ei kukaan ole saanut häntä lopettamaan. Olen siitä vihainen, mutta samalla myös erittäin surullinen ja voin kuvitella hänen tuskansa mikä saa hänet yhä uudelleen ja uudelleen tarttumaan siihen pulloon..
Paras kaverini sanoi minulle suoraan, että mua voisi osittain verrata tähän läheiseeni. Tuo vertaus tuli täysin puskista, sillä en ollut itse ajatellut asiaa lainkaan siltä kannalta. Mutta tajusin, että mussa on paljon samaa mitä läheisessänikin on. Että toimin välillä aivan samalla tavalla. Sillä kun mä olen siinä 'tilassa', kun se paha puoli on mussa vallassa, mä en välitä mistään mitään, ja ainoa mitä kuuntelen on se puoli mussa, joka haluaa mun kuolevan. Vaikka kuka tarjoaisi silloin mitä tahansa apua, en luultavasti ottaisi sitä vastaan. Koska ajattelen, etten saa vastustaa sitä 'ääntä' ja samalla ajattelen myös, ettei kukaan voi mua auttaa. Oikeastaan ajattelen nyttekin, ettei kukaan voi mua auttaa. Mutta samalla mä tajusin ehkä tärkeimmän asian mitä voi tajuta: Kukaan ei voi auttaa mua jos mä en ite auta itteeni. Kukaan ei voi auttaa mua, jos mä en anna muiden auttaa. Ja tällä hetkellä mä vaan sanon itelleni: "Mun pitää antaa muiden auttaa itteeni. Vaikka mä en siihen apuun silloin uskoiskaan. Mun PITÄÄ mennä sairaalaan, jos se on ainoa keino pitää mut hengissä. Mä en saa antaa itteni tappaa itteäni. Jos mä en jossain tilanteessa pysty ite estää itteeni tekemästä mitään peruuttamatonta, sillon mun pitää antaa muiden ihmisten estää mua. Mun pitää pysyä elossa. Se paha ei saa voittaa tätä taistelua. Mä en saa antaa sen voittaa."
Mä tiedostan sen, että toi yllä oleva teksti on se hyvä puoli, joka mussa on tällä hetkellä 'päällä'. (Vaikka samaan aikaan se idiootti 'ääni' huutaa mun päässä kaikenlaista. Mutta se on onneksi tällä hetkellä aika vaimeana; kuulen sen ja kuuntelen sitä, mutta en juuri tällä hetkellä anna sen vaikuttaa tekemisiini. Mutta se on koko ajan siellä taustalla.) Mä tiedostan, myös sen, että se paha saattaa tulla 'päälle' ihan koska vaan, enkä välttämättä sillon pysty ajattelemaan tuota yllä olevaa. Mutta kuitenkin tämän kaiken kirjotettuani, mulla on ainakin pieni todiste siitä, että se hyvä puoli on mussa aina välillä elossa, ja tämä on sen hyvän puolen ajatus: Mä en saa kuolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti