Idea blogista hiipi tänään yöllä mieleeni. Olen päättänyt lähteä täältä oman käden kautta. Tämä blogi pitää sisällään ajatuksia ja oloja näistä viimeisistä hetkistäni; päivistä ja kuukausista..
Taustatiedoiksi; sairastan syömishäiriötä, epävakaa persoonallisuushäiriötä ja masennusta.
Ajatukseni ovat viime päivinä olleet erittäin sekavat, sillä tiedän olevani tosi sairas (ja tarvitsevani apua), mutta samalla minä todella haluan lähteä täältä. Tiedän, että se on sairauteni, joka saa minut haluamaan pois. Tiedän, että ilman sairautta, haluaisin luultavasti elää. Mutta samalla tiedän, että tämän sairauden ja sen tuomien ajatusten kanssa, en pysty elämään.
Tämä sairaus on ollut minussa liian kauan, vaikeuttanut elämääni jo vuodesta 2007 lähtien. Olin 13-vuotias kun sairastuin, ja nyt olen 20-vuotias ja tämä riittää minulle. Ei ole kyse siitä, ettenkö olisi hankkinut apua. Olen saanut apua, paljonkin, mutta olen todennut, ettei mikään tule minua pysyvästi auttamaan. Olen nyt käynyt nelisen vuotta terapiassa ja psykiatrisilla osastoilla olen viettänyt 11 kuukautta elämästäni, viimeksi 9 viikkoa viime kesänä. En usko, että tulen ikinä pääsemään tästä sairaudesta irti, en ainakaan kokonaan.
En ole ollut (täysin) työkykyinen 2011 vuoden alusta lähtien, enkä vieläkään ole lähelläkään sitä. Enkä usko, että tulen koskaan olemaan täysin työkykyinen. Mulle opiskelu on ollut erittäin tärkeätä, ja kun en ole sitä pystynyt tekemään, on se sama kuin olisi viety pala minusta. En halua elää loppuelämääni työkyvyttömyyseläkkeellä, joten minusta on parempi lähteä täältä. En kestä sitä, etten pysty opiskelemaan haluamaani alaa. En kestä sitä, että sairauteni vie unelmani pois. Siksi minusta on nyt parempi lähteä.
Olen yrittänyt useamman kerran itsemurhaa. Yritykseni ovat pääasiassa olleet lääkeyliannostuksia, mut tämän vuoden aikan yrityksiin on tullut mukaan itsensä kuristaminen/ hirttäminen. Esimerkiksi kesällä kuristin itseni suljetulla tajuttomaksi. Valitettavasti hoitohenkilökunta ehti tulla liian aikaisin väliin, ja heräsin siitä..
Palaan siihen, miksi ajatukseni ovat olleet viime päivinä sekavat. Haluan todella kuolla, ja minua houkuttaa pelottavan paljon itseni hirttäminen, mutta samalla se jokin terve-ääni sisälläni miettii, että kannattaako kuitenkaan kokonaan luovuttaa. Minulla on ympärillä mahtavia ihmisiä, jotka ovat tukenani. He ovat ainoa syy, miksi olen kuitenkin jatkanut taistelua yhä uudelleen ja uudelleen. Heidän takia haluan elää. Mutta samalla itseni takia haluan kuolla. Ja tämän takia minulla on iso ristiriita sisälläni. Yritän taistella muiden takia, mutta samalla koko ajan tiedän, että tulen lopulta luovuttamaan. Ja siitä minulla on hirveän syyllinen olo. Toivon, että muut selviävät kuolemastani helposti, nopeasti ja hyvin...vaikka samalla pelkään, että hajotan muiden elämän.
Paras ystäväni on ollut tukenani ja lähelläni hyvinkin vahvasti. Hän on auttanut minua niin paljon, etten voi sanoilla edes sanoa kuinka paljon. Hän on pitänyt minut pystyssä kun olen ollut kaatumassa, ja silloin kun olen uponnut syvälle, hän on ollut se, joka on nostanut minut takaisin pinnalle. Tiedän, miten paljon tulen häntä satuttamaan, ja pelkään sitä, miten hän tulee kuolemastani selviämään. Toivon, että hän löytää tukea muilta ystäviltään ja perheeltään. Toivon, että hän jaksaisi kaikesta huolimatta. Tiedän, miten väärin teen häntä kohtaan ja siitä tunnen kamalaa syyllisyyttä. En ikinä haluaisi satuttaa häntä, mutta tiedän, että tuleva tulee satuttamaan häntä luultavasti pahimmalla mahdollisella tavalla..
Minulla on myös erittäin läheinen isoveli, joka on minulle maailman tärkein. En ikinä kestäisi hänen menetystään, joten voin vain arvailla, miltä tämä tulee hänestä tuntumaan..
Minun elämässäni on paljon hienoja ihmisiä, jotka ovat minulle erittäin tärkeitä; mm. vanhempani, mummuni ja vaarini, ystäväni, molemmat serkkuni ja muut sukulaiseni...
Näille kaikille tärkeille ihmisille elämässäni haluan sanoa, että minä todella rakastan teitä, ja olen samalla erittäin pahoillani siitä, etten kuitenkaan jaksa enää elää.
Vaikka elämäni on ollut varsinkin viime vuosina erittäin vaikeata ja rankkaa, en ottaisi tästä mitään pois, sillä olen samalla kasvanut ja kokenut myös paljon hyviä asioita. Tapasin parhaan ystäväni vasta 18-vuotiaana, mutta ne hetket hänen kanssaan, ovat olleet elämäni parhaimpia, enkä siksi ottaisi tätä aikaa pois. Kulkisin tämän saman paskan läpi uudestaan, kunhan saisin vain tavata hänet. Ilman häntä, en olisi tässä tänään. Hän on tuonut elämääni niin paljon valoa kaiken tämän synkkyyden keskellä. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä, että olen saanut tavata hänet. Se on ollut iso etuoikeus, jota ei kovin monella ole.<3
Haluan tehdä kaikille selväksi, että tuleva itsemurhani oli täysin oma päätökseni ja oma valintani. Kukaan ei olisi voinut sitä estää. Kaikki teki kaikkensa, jotta olisin jäänyt tänne, eikä enempää olisi voitu tehdä, joten älkää syyttäkö tästä itseänne. Tämä oli täysin minun käsissä. Kukaan ei olisi voinut tehdä jotain toisin. Kaikki olisi lopulta päätynyt tähän samaan lopputulokseen. Antakaa minulle anteeksi, mutta ennen kaikkea; antakaa itsellenne anteeksi. Älkää syllistäkö itseänne sellaisesta, jolle te ette olisi voineet tehdä mitään. Itsemurhani oli oma ratkaisuni tähän tilanteeseen ja tähän elämääni. Näin oli parempi minulle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti