Toivoton olo

Kävin tänää polilla sairaanhoitajan luona. Kerroin olon huonontumisesta ja siitä että itsensä kuristamisia on ollut taas enemmän. Sairaanhoitaja sanoi tyhmästi sitä, että onneksi en ole sentään viillellyt sillä siitä jää jälkiä, kuristamisesta ei. Ihan kuin kuristaminen olisi parempi vaihtoehto kuin viiltely. Tuntui, ettei hoitaja ottanut tosissaan oloani tai ettei hän täysin ymmärtänyt millainen olo mulla on viime päivinä ollut. Tuli entistä toivottomampi olo. Miksei se ymmärtänyt pahaa oloani..?

Olo on huono

Multa kysyttiin tänään, että mitä mulle kuuluu. Kerroin olon olevan aaltoilevaa. Samalla kuitenkin mietin, että olo on taas todella huono. Kerroin olon aaltoilevan hyvän ja kohtalaisen olon välillä. Oikeasti olo vaihtelee ok:n ja todella huonon välillä. Haluan jatkuvasti kuolla. Ahistus on voimakasta ja voimia viemää.
Odotan huomista sairaanhoitajan tapaamista. Saan kertoa oloni huonontumisesta. Toivottavasti saan sen sanottua.
Olen taas alkanut pelkäämään itseäni. Pelkään, että tapan itseni impulsiivisesti. Itsemurha pyörii jatkuvasti mielessäni, sekä hereillä ollessani että unissa. En saa siitä hetkeäkään rauhaa.

Pelkään taas olevani kohta sairaalakunnossa...

Haluan kuolla

Tuli taas vanhempien kanssa puhetta mun painosta. Mä olen valtava, mä tiedän sen. Tarviiko siitä kuitenkaan jatkuvasti muistuttaa. Koska mitä enemmän siitä puhutaan, sitä enemmän mä haluan kuolla. Viime hokossa tuli puhetta mun painosta, äiti otti sen esiin. Sairaanhoitaja yritti vanhemmilleni selittää, että ensin on saatava tasattua olo ennen kuin voi alkaa miettiä painon pudottamista. Olen samaa mieltä. Toki haluisin jo nyt saada painoa pois, mutta se ei oo niin yksinkertasta kun voin niin huonosti. Ei sitä pysty keskittymään painon pudottamiseen kun mieli on täynnä mustaa. Tänään itsemurha-ajatukseni vain voimistuivat. Haluan kuolla enemmän kuin vähään aikaan olen halunnut. Ahdistaa, puristaa, sattuu. Samalla mietin, että jos nyt alkaisin keskittymään painon pudottamiseen, se olisi taas syöksy anoreksian kierteeseen. En halua olla lihava, mutta en myöskään halua takaisin sitä anorektista syömiskäyttäytymistä. Mutta en ole koskaan onnistunut laihtumaan ns. 'terveellisin keinoin'. Ja siksi pelkäänkin, että painon pudotus johtaa taas pahempaan syömishäiriöön...

Tällä hetkellä haluan kuolla, yritän silti pysyä hengissä, edes parhaan kaverini tähden. Taistelen, vaikka en jaksaisi taistella. Haluaisin luovuttaa. Se olisi helpotus. Pääsisin pois tuskasta. Ja varmaan vanhempanikin olisi onnellisia kun ei tarvitsisi enää murehtia mun painoa tai mua ollenkaan..

Taistelua

Mietin usein sitä miten voin olla vieläkin elossa. On ollut paljon alamäkiä, joista en aina uskonut selviytyväni. Tässä silti edelleen olen, elossa. Huterasti seisoen, mutta silti elossa. On tämä jatkuvaa taistelua itsensä kanssa. Itsemurha-ajatukset ovat voimakkaita ja päivittäisiä. Elämä on jatkuvaa taistelua. Yritän jaksaa, päivä kerrallaan, välillä sekunti kerrallaan. Mutta taistelen itsemurhaa vastaan, vaikka välillä tuntuu, että menen enemmän sitä kohti. Haluan elää mutta välillä haluan vielä enemmän kuolla. Taistelu. Sitä tämä on. Milloin se loppuu? Sitä en tiedä...