Diagnoosi

Lyhyesti nyt..
Tapasin ylilääkäriä viime viikon torstaina. Puhuttiin mun diagnooseista, ja hän teki mulle yhden haastattelun/kyselyn.
Mulla on skitsofrenia ja sen lisäksi epävakaa persoonallisuushäiriö. Lääkäri myös selitti, että skitsofrenia -diagnoosin voi saada hyvin erityyppisillä oireilla. Kaikki skitsofreenikot eivät siis oireile samalla tavalla. Itselläni ääniharhat puhuvat skitsofrenian puolesta. Ja mm. rankat mielialanvaihtelut ja voimakkaat tunteet puhuvat taas epävakaa persoonallisuushäiriön puolesta.

Tällä hetkellä on aika vaikeaa. Viikonloppuloma oli rankka, ja nukuinkin melkein kellon ympäri, sillä ääniä oli todella paljon, ne veivät paljon voimia..
En jaksa nyt kirjotella enempää, äänet huutaa, ei pysty keskittymään..

Sattuu, mä haluun pois

Muhun sattuu liikaa, mua ahistaa sikana
Samaan aikaan äänet huutaa, ne ei lopeta.
Sun pitää kuolla, et ansaitse apua
En saa elää, mun pitää kadota.
Mun tekee mieli kuristaa itteni,
Haluun hirttää ja tappaa itteni.
Muille olis parempi ettei mua ois,
Muut ois ilosii, että mä pääsin pois.
Tai jos et sä oo -mä oon.
Helpotus ja vapaus -sinne mä matkal oon.
Mä mietin paljo mun kuolemaa
-mun itsemurhaa
Millonkohan se päivä koittaa?

Kamala ahistus

Mä olen nyt viikonlopun lomilla osastolta. Tää päivä on menny ihan hyvin..siihen asti kunnes tulin käymää omassa himassa.
Ensimmäinen asia mitä tein, ku jäin yksin kotiin, oli itteni kuristaminen. Ja hemmetti että se tuntu hyvältä. En olis halunnu lopettaa sitä. Mut oli pakko lopettaa vielä ku pystyin. En haluis tehä sellasta mun vanhemmille, et ne löytäis mut mun asunnosta letku kaulassa...
Nyt hirvee ahistus päällä. Onneks meen yöks mun vanhempien luo.. vaikka ei se varmaa tätä oloo helpota.

Syömishäiriöni

En ole kirjoittanut paljoa syömishäiriöstäni, sillä se on erittäin arka aihe minulle. Se on vaikea asia käsitellä, ja myöntää itelleen, että on sairas, että on syömishäiriöinen.

Syömishäiriöni on muuttunut matkan varrella, vuosien myötä, ja se edelleenkin vaihtelee kausissa. Vähän aikaa sitten mulla oli meneillään paha ahmimiskausi. Kävin kaupassa, ostin ruokaa, ja ahmin salassa. (Miten noloa, miten hävettävää..). Ahmiessa mua kuovottaa koko ajatus ittensä ahtaamisesta täytee ruokaa. Silti teen sitä. Välillä ahmin ahdistukseen, välillä ahmin sen takia, että haluan itselleni myös fyysisen pahan olon. "Olen ansainnut vain huonoa oloa." Psyykkinen paha olo on koko ajan mukana, ja siks välillä sitä haluaa itselleen myös "oikean" pahan olon. Muhun pitää sattua, tavalla tai toisella. Fyysinen paha olo on jotain konkreettista, psyykkinen paha olo on vaan jotain...

Nyt syömishäiriöni on kääntynyt toiseen suuntaan: syömisten rajottamiseen. Skippaan joka kerta aamupalan. Nukun mielummin kuin syön.. Välillä oon skipannu myös lounaan. Ja päivällisen tullessa eteen, on älytön nälkä. Mutta siinä kohti itselleni hiipii ylpeys, siitä, että olen jättänyt syömättä nälästä huolimatta. Sitten mietin pitkään uskallanko syödä päivällistäkään. Lopulta syön vähän keittoa, josta seuraa hirveä morkkis. "Olisi pitänyt syödä vähemmän, tai jättää kokonaan syömättä."
Iltapala oli kauheaa. Oli kamala nälkä, mutta puntaroin silti pitkään, että saanko ottaa yhden ruisleivän palasen. Lopulta söin ruisleivän, mutta teestä jätin sokerin pois. Se olisi ollut ihan liikaa, laitoinhan siihen vähän maitoakin.
Samalla tätä kirjoittaessa huomaan miten syömishäiriöajatukseni pahenee. Se alkaa hallita mua liikaa. Mä pelkään sitä, mut samalla rakastan. Se pitää mut kontrollissa.

Tyhmintä tässä koko touhussa on se, ettei kukaan mun hoitohenkilökunnasta tiedä mun syömishäiriöstä. En uskalla puhua siitä. Ja vaikka ensin uskaltaisin avata suuni asiasta, menisin lopulta täysin lukkoon. Tiedän, että hoitohenkilökunnan olisi tärkeää tietää tästä, sillä tämä on tällä hetkellä varmaan isoin asia minkä kanssa joudun kamppailemaan. Ja tällä hetkellä kamppailen tän asian kanssa yksin. Ja se on aivan helvetin vaikeaa..

Osastohoidon jatkaminen vai kotiutuminen?

Mulla on hoitokokous viikon päästä tiistaina. Se jännittää, pelottaa, ahistaa. Siellä tullaan kysymään multa, että mitä haluan jatkon suhteen. Ja mä haluan kotiin, oon täynnä tätä sairaalaa. Viime kesä meni kokonaan sairaalassa, en halua saman toistuvan. Haluan päästä nauttimaan kesästä, tehä normaaleja asioita, ulkoilla koirien kanssa, nähä kavereita..
Muiden mielestä (hoitajien, psykologin ja toimintaterapeutin) en ole vielä valmis kotiutumaan. *kiroan mielessäni kaikki* Haluan pois täältä. Mutta ei mua päästetä. Luultavasti seuraava askel on kuntoutusosasto tai jokin kuntoutuskoti. *en halua en halua en halua* Haluan pois, suoraan omaan kotiin. Mua ahistaa. Kuntoutuskoti ei oo mua varten. Koti on mua varten. Toimintaterapeutti kysyi multa tänään, että pärjäisinkö nyt kotona. Vastasin että "joo ja ei". Tiedän että kotona olisi vaikeaa, mutta uskon ainaki siihen, että pysyisin hengissä ainakin tämän kesän. Vähän luulen, että jos nyt kotiudun, niin sitte oon syksyllä takas osastolla. ..tai no riippuu vähän..
Mulla olis yhet pääsykokeet nyt kesäkuussa. Jos sinne pääsis sisään, ni siinä ois ainaki tekemistä seuraavaks vuodeks.
Toisaalta mietin, oonko mä vielä missään opiskelukunnossa..? Rehellisesti sanottuna; en ole. Ja se tässä mua pelottaa. Jos pääsen sisään, pystynkö mä edes menee opiskelee sinne..
Miks mun elämä on näin vaikeeta vieläkin?

Muutama päivä sitten eräs mun peruskoulun pahimmista kiusaajista otti muhun facebookin kautta yhteyttä, ja pyysi anteeksi kiusaamistaan. Olen jo antanut anteeksi, vaikka unohda en koskaan. Ei sitä voi unohtaa sellasta asiaa, joka vieläkin aiheuttaa mulle pahaa oloa, ja jonka takia olen voinut ja voin huonosti.
Arvostin silti kuitenkin kiusaajani elettä. Hyvä jos hän on näin jälkeenpäin alkanut pohtimaan asiaa. Mutta kuten sanoin jo, minkäänlainen anteeksi pyyntö ei tuu poistaa sitä tuskaa mitä kiusaaminen on mulle aiheuttanu. Valitettavasti...