Mulla on hoitokokous viikon päästä tiistaina. Se jännittää, pelottaa, ahistaa. Siellä tullaan kysymään multa, että mitä haluan jatkon suhteen. Ja mä haluan kotiin, oon täynnä tätä sairaalaa. Viime kesä meni kokonaan sairaalassa, en halua saman toistuvan. Haluan päästä nauttimaan kesästä, tehä normaaleja asioita, ulkoilla koirien kanssa, nähä kavereita..
Muiden mielestä (hoitajien, psykologin ja toimintaterapeutin) en ole vielä valmis kotiutumaan. *kiroan mielessäni kaikki* Haluan pois täältä. Mutta ei mua päästetä. Luultavasti seuraava askel on kuntoutusosasto tai jokin kuntoutuskoti. *en halua en halua en halua* Haluan pois, suoraan omaan kotiin. Mua ahistaa. Kuntoutuskoti ei oo mua varten. Koti on mua varten. Toimintaterapeutti kysyi multa tänään, että pärjäisinkö nyt kotona. Vastasin että "joo ja ei". Tiedän että kotona olisi vaikeaa, mutta uskon ainaki siihen, että pysyisin hengissä ainakin tämän kesän. Vähän luulen, että jos nyt kotiudun, niin sitte oon syksyllä takas osastolla. ..tai no riippuu vähän..
Mulla olis yhet pääsykokeet nyt kesäkuussa. Jos sinne pääsis sisään, ni siinä ois ainaki tekemistä seuraavaks vuodeks.
Toisaalta mietin, oonko mä vielä missään opiskelukunnossa..? Rehellisesti sanottuna; en ole. Ja se tässä mua pelottaa. Jos pääsen sisään, pystynkö mä edes menee opiskelee sinne..
Miks mun elämä on näin vaikeeta vieläkin?
Muutama päivä sitten eräs mun peruskoulun pahimmista kiusaajista otti muhun facebookin kautta yhteyttä, ja pyysi anteeksi kiusaamistaan. Olen jo antanut anteeksi, vaikka unohda en koskaan. Ei sitä voi unohtaa sellasta asiaa, joka vieläkin aiheuttaa mulle pahaa oloa, ja jonka takia olen voinut ja voin huonosti.
Arvostin silti kuitenkin kiusaajani elettä. Hyvä jos hän on näin jälkeenpäin alkanut pohtimaan asiaa. Mutta kuten sanoin jo, minkäänlainen anteeksi pyyntö ei tuu poistaa sitä tuskaa mitä kiusaaminen on mulle aiheuttanu. Valitettavasti...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti