Pysähtyisitkö sinä auttamaan?

Luin jokin aika sitten lehdestä eräästä muistisairaasta vanhuksesta, joka oli lähtenyt kävelemään pois hoitokodista pelkissä yövaatteissa, ja kävellyt jonkun keskustan ohi ja pysähtynyt lopulta puun juurelle istumaan. Tämä kaikki siis pakkasessa. Lopulta vanhus oli kuollut kylmettymiseen.
Miksei kukaan ollut pysähtynyt kysymään, että onko vanhuksella kaikki hyvin? Varmasti hän on herättänyt huomiota liikkuessaan vähissä vaatteissa pakkasella. Miksei kukaan pysähtynyt auttamaan?
Tähän samaan ongelmaan olen itsekin törmännyt itseni kohdalla.
Viime syksynä seisoessani eräällä sillalla aikoen hypätä sieltä alas, herätin varmasti huomiota sillä ravasin sitä siltaa edes takas, välillä jopa hieman kiiveten kaiteelle. Ihmisiä kulki koko ajan ohi. Ihan koko ajan. Sain paljon pitkiä katseita, outoja ilmeitä, ja jopa yhden ystävällisen hymyn. Mutta miksi kukaan ei pysähtynyt kysymään, että onko minulla kaikki hyvin? Miksi kukaan ei pysähtynyt, silloin kun olisin eniten tarvinnut apua? Eivätkö he nähneet tuskaisuuttani, epätoivoani? Eikö heillä käynyt mitään mielessä? Miksi kukaan ei auttanut? Miksi?
Lopulta seisottuani sillalla kolmisen tuntia, paras kaverini tuli hakemaan minut sieltä pois.
Olen aina sanonut, että ei mua haittaa jos kukaan ei auta mua. Ei se mitään, enhän mä ansaitse edes apua. Mutta se saa minut vihaiseksi kun ajattelen, että mitä jos sillalla olisi seisonut joku muu eikä häntä olisi autettu..? Miten ihmiset voivat olla niin välinpitämättömiä? Miksi kukaan ei pysähtynyt?
Pysähtyisitkö sinä?

Toisaalta viime kesänä kaksi erittäin ystävällistä tuntematonta ihmistä pysähtyi kyselemään vointiani. Istuin junaradan lähellä penkillä. Ajatukseni olivat erittäin itsetuhoisia ja minulla oli äärettömän paha olo. Jossain kohti kaksi naista käveli ohitseni, ja lopulta kääntyivät minua kohti. He sanoivat: "pakko kysyä, koska näytät erittäin surulliselta, että onko sulla kaikki hyvin?" En odottanut kenenkään pysähtyvän, ja pelästyin hieman. Lopulta sanoin leveä hymy kasvoillani, että ei mulla oo mitään hätää. Toinen naisista kysyi vielä uudestaan: "oletko aivan varma, onko sulla kaikki hyvin?" Edelleen hymyilin ja vastasin valehdellen, että kyllä. Vaikka samaan aikaan ajattelin, että "apua, tarvitsen apua, aion tappaa itseni, auttakaa minua". Sisäinen avunhuutoni ei päässyt kuitenkaan ulos asti. Niimpä naiset pahoittelivat häirintäänsä ja lähtivät epävarman olosina pois luotani.
Jos tapaisin nämä naiset uudelleen, halaisin heitä ja kiittäisin. Kiitos, että osotitte välittämisenne, vaikka itse torjuinkin teidät. Teidän laisianne pitäisi olla enemmän.
Tiedän, että herätin huomiota penkillä istuessani, sillä olin t-paidassa, ja käteni ovat täynnä viiltelyarpia. Ehkä huppari päällä, kukaan ei olisi pysähtynyt..? Ellei surullisuuteni puskenut tarpeeksi läpi, ei voi tietää...

Huono päivä

Mulla on menny tässä pari päivää jopa yllättävän hyvin. On ollut ahdistusta, mutta siihen on auttanut nukkuminen. Siksi olenkin nukkunut, tai ainakin yrittänyt nukkua paljon. Eilenkin menin nukkumaan jo yhdeksän maissa illalla. Heräilin kyllä paljon yöllä, mutta sain aina jatkettua unia vähän ajan kuluttua.

Mulla on ollut vähän syyllinen olo siitä, että oon nukkunu. En ole ollut parhaan kaverini tukena niin paljon kuin haluaisin. Useimmiten olen nukkunut silloin kun hän ehkä olisi tarvinnut kuuntelijaa tai juttukaveria. En ole ollut läsnä. Miten voisinkaan olla täysin läsnä hänelle kun olen jumissa pakkohoidossa Kellokoskella. (Siksi kiroan välillä tämän koko paikan.) Mutta silti, tuntuu etten tee tarpeeksi. Minun pitäisi olla parempi. Haluaisin olla parempi ystävä. Mutta tällä hetkellä olen tosi surkea sellainen. Olen jumissa osastolla ja kun minun kuuluisi olla hereillä, minä nukun.

Eilen ääniä ei tainnut olla yhtään. Ehdin jo pelästyä, että tältäkö, näin rauhalliselta, oma olo tuntuu kun parantuu, mutta pelkäsin turhaan sillä paha olo ja ääni on täällä taas tänään. Ääni huutelee vakiolauseitaan: "mene hirttämään ittesi, tapa ittesi!!". Ja taas tuplaten kovempana mitä aiemmin..

Tänään on ollut huono päivä, heräämisestä alkaen. Faija kävi aamupäivällä moikkaamassa mua. Ihan piristävää, mutta ei se huonoa päivää tai ääniä poistanut..
Nyt on niin paha olo, että ihan oksettaa fyysisesti. Haluan kuolla. Haluan pois. En jaksa tätä enää. Olen syönyt päivän tarvittavat loppuun. Mikään ei auta. Haluaisin vain nukkua pois. Haluaisin hirttää itseni. Haluan tajuttomaksi. Ja sitten kuolla. Päästäkää mut pois. :(

"hyvän olon tila"

Ääni on taas voitolla. Toimin eilen illalla täysin sen vallassa. Miksi? Koska se oli erittäin voimakas ja hävitti täysin sen hyvän puolen. Ääni käski ja toimin sen mukaan. Miten tyhmää. Ja kaiken lisäksi sen jälkeen kun olin tuonut esiin vasta-ajatukseni. Tai ehkä juuri siksi. Äänen oli voimistuttava, jotta se saisi taas minut hallintaansa. Olen huomannut tämän ennenkin. Aina kun yritän vastustaa sitä tai teen jotain sen eteen, että se hiljenisi, se koventaa otettaan. Ja se tekee sen todella voimakkaasti, niinkuin eilenkin..

Menin vessaan hirttämään itseni. Äänen käskemänä. En ole varma mitä tapahtui, sillä mulla on muistiaukkoja jostain kohti. Ensin oon letku kaulassa "hyvässä tilassa" ja seuraavaksi kaksi hoitajaa yrittää taputellen ja puhutellen herättää mua.. Ilmeisesti olin ollut tajuttomana. Mutta ainakin tiedän päässeeni siihen mun "omaan maailmaan". Se on tila missä korvissa humisee ja jyskyttää, mutta samaan aikaan ajan- ja paikantaju hävii kokonaan. Ehkä se on se tila, juuri ennen kuin menee tajuttomaksi.. :o Mutta se tila on hyvä tila. Siinä ei tunne mitään kipua tai pahaa oloa, siinä tilassa on hyvä olla. Ja ehkä siksi haluan yhä uudestaan ja uudestaan kuristaa itseäni, jotta pääsisin uudelleen tähän hyvän olon tilaan. Haluan pystyä tuntemaan edes hetken aikaa jotain muuta kuin pahaa oloa.

Se ääni hallitsee mua

"Sun pitää tappaa ittes.", se (ääni) huutaa mulle. "Sun pitää mennä hirttää ittes. Sä oot arvoton. Sun on pakko hirttää ittes. Mä en anna sulle vaihtoehtoja. Sä et saa vastustaa mua!"

Miksei se anna mun olla? Mikä oikeus sillä on päättää MUN elämästä? Miks se saa pakottaa mut tappamaan itteni, vaikka mä en ite sitä haluais.
Mut ei mulla oo sananvaltaa siihen. Se saa tehä mulle ihan mitä tahansa se haluaa. Mä en saa vastustaa sitä. Enkä mä vastusta. Koska mä pelkään sitä..

Oon tällä hetkellä Kellokoskella osastolla. Oon ollu viikon verran täällä. Vaikeeta on. Yritän pysyä hengissä ääneltä ja itseltäni. Taistelua, jatkuvaa sellaista..

Pelkään, että tapan itseni. Ääni pakottaa. Pelottaa..

Mikä pitää mut pinnalla

En enää edes tiedä mistä tai mitä kirjoittaa. Useimmiten on parempi jättää kirjoittamatta. Sen olen todennut. Mutta tänään ei. Tänään minä kirjoitan. Vaikka tää onkin nyt tämmöinen nopeasti kirjoitettu ja varmasti ajatussekamelska. Pahoittelut jo etukäteen.

Mitä mulle kuuluu? Vaikeeta, edelleen vaikeeta, mutta pystyn ehkä hieman paremmin hallitsemaan itsetuhoisuuttani. Äänet saattavat huutaa täysillä, mutta pystyn silti olemaan satuttamatta itseäni. En aina. En todellakaan aina. Mutta paljon paljon useammin kuin aiemmin. Jos verrataan siihen, kun toimin aina täysin äänien ohjaamana, niin nyt toimin enää 90% äänien ohjaamana ;( Kai sekin on jokin parannus.
Ja diagnooseista sen verran, että lääkäri sanoi, että mulla olis psykoottinen masennus ja lisäksi dissosiaatiohäiriö, tämän entuudestaan diagnosoidun epävakaa persoonallisuushäiriön lisäksi.

Tällä hetkellä mulla on ollu kaksi asiaa, jotka on pitänyt mut hengissä. Yksi on ratsastus. Ratsastuksen takia haluan elää. Sillä hepojen vieressä ja hepan selässä olen normaali, oma itseni ja olen onnellinen, aidosti onnellinen. Hepan harjaaminen on rauhoittavaa ja rentouttavaa. Siitä yksinkertaisesti tulee vain niin hyvä olo, ihan vain oleminen hepan vieressä. Se on mukavaa, kivaa, vapauttavaa.
Mulle on aina ollut eläimet tosi tärkeitä ja rakkaita, ja pienestä asti olen ollut jotenkin luontainen eläinten kanssa. Osaan olla niiden kanssa; saan ne rauhoittumaan ja rentoutumaan jos ne on kireitä tai 'vihaisia' ja niillä on sama vaikutus muhun. Musta tulee rento ja rauhallinen eläinten seurassa.
Ratsastus ja hevoset on yksi niistä asioista, joiden takia haluan taistella elämän puolesta. Ratsastus on tällä hetkellä asia, joka pitää mut elossa. Minkä takia tämä seuraava kertomani asia mietityttää minua...

Minulla oli eilen tiistaina hoitokokous. Siellä lääkäri kertoi, että hän laittaa lähetteen Kellokoskelle, ja siirryn sinne yhdelle osastolle n. viikon päästä. Siis Kellokoskelle. Niin kauas? Kun lääkäri oli ilmoittanut asian, katsoin äitiä ja kysyin ensimmäisenä, että miten ratsastuksen käy? Äiti ja lääkäri yrittivät rauhoittaa minua ja selittää, että ensin mun on hoidettava itseni kuntoon, ja sitten voin ratsastaa vaikka kuinka paljon haluan. Että "muutama viikko siellä ehkäpä..jos menee saman verran kuin viime kesänä..se yhdeksän viikkoa". Tajuan yhä enemmän miten tärkeää ratsastus on minulle, sillä tätä kirjoittaessa kyyneleitä valuu poskiltani useampi. En halua pitää taukoa ratsastuksessa. En voi. Se pitää mua hengissä...

Ja toinen asia mikä vierittää poskilleni lisää kyyneliä, on parhaan kaverini tilanne. Hän voi huonosti, erittäin huonosti. Haluaisin auttaa häntä, mutta täällä lukittuna sisällä, en voi tehdä oikeastaan mitään. Tekee mieli hakata seiniä tai lattiaa. Miksi minä olen täällä, eikä minulla ole edes puhelinta klo 19:30-9:00 välillä..mitä jos hänelle tulee silloin hätä? Tiedän, hän lupasi hakea apua, jos hän on menossa tekemään itselleen jotain. Ja minä luotan häneen. Täysin. Mutta jos jotain ikinä sattuu kun minä olen lukittuna täällä, en ikinä anna sitä itselleni anteeksi, etten ollut hänen tukenaan, kun hän olisi mua tarvinnut.

Eipä mulla muuta. Haluun vaan sanoo sulle, et rakastan sua mun parhain kaveri, älä tee mitää tyhmää. Yötä<3