En enää edes tiedä mistä tai mitä kirjoittaa. Useimmiten on parempi jättää kirjoittamatta. Sen olen todennut. Mutta tänään ei. Tänään minä kirjoitan. Vaikka tää onkin nyt tämmöinen nopeasti kirjoitettu ja varmasti ajatussekamelska. Pahoittelut jo etukäteen.
Mitä mulle kuuluu? Vaikeeta, edelleen vaikeeta, mutta pystyn ehkä hieman paremmin hallitsemaan itsetuhoisuuttani. Äänet saattavat huutaa täysillä, mutta pystyn silti olemaan satuttamatta itseäni. En aina. En todellakaan aina. Mutta paljon paljon useammin kuin aiemmin. Jos verrataan siihen, kun toimin aina täysin äänien ohjaamana, niin nyt toimin enää 90% äänien ohjaamana ;( Kai sekin on jokin parannus.
Ja diagnooseista sen verran, että lääkäri sanoi, että mulla olis psykoottinen masennus ja lisäksi dissosiaatiohäiriö, tämän entuudestaan diagnosoidun epävakaa persoonallisuushäiriön lisäksi.
Tällä hetkellä mulla on ollu kaksi asiaa, jotka on pitänyt mut hengissä. Yksi on ratsastus. Ratsastuksen takia haluan elää. Sillä hepojen vieressä ja hepan selässä olen normaali, oma itseni ja olen onnellinen, aidosti onnellinen. Hepan harjaaminen on rauhoittavaa ja rentouttavaa. Siitä yksinkertaisesti tulee vain niin hyvä olo, ihan vain oleminen hepan vieressä. Se on mukavaa, kivaa, vapauttavaa.
Mulle on aina ollut eläimet tosi tärkeitä ja rakkaita, ja pienestä asti olen ollut jotenkin luontainen eläinten kanssa. Osaan olla niiden kanssa; saan ne rauhoittumaan ja rentoutumaan jos ne on kireitä tai 'vihaisia' ja niillä on sama vaikutus muhun. Musta tulee rento ja rauhallinen eläinten seurassa.
Ratsastus ja hevoset on yksi niistä asioista, joiden takia haluan taistella elämän puolesta. Ratsastus on tällä hetkellä asia, joka pitää mut elossa. Minkä takia tämä seuraava kertomani asia mietityttää minua...
Minulla oli eilen tiistaina hoitokokous. Siellä lääkäri kertoi, että hän laittaa lähetteen Kellokoskelle, ja siirryn sinne yhdelle osastolle n. viikon päästä. Siis Kellokoskelle. Niin kauas? Kun lääkäri oli ilmoittanut asian, katsoin äitiä ja kysyin ensimmäisenä, että miten ratsastuksen käy? Äiti ja lääkäri yrittivät rauhoittaa minua ja selittää, että ensin mun on hoidettava itseni kuntoon, ja sitten voin ratsastaa vaikka kuinka paljon haluan. Että "muutama viikko siellä ehkäpä..jos menee saman verran kuin viime kesänä..se yhdeksän viikkoa". Tajuan yhä enemmän miten tärkeää ratsastus on minulle, sillä tätä kirjoittaessa kyyneleitä valuu poskiltani useampi. En halua pitää taukoa ratsastuksessa. En voi. Se pitää mua hengissä...
Ja toinen asia mikä vierittää poskilleni lisää kyyneliä, on parhaan kaverini tilanne. Hän voi huonosti, erittäin huonosti. Haluaisin auttaa häntä, mutta täällä lukittuna sisällä, en voi tehdä oikeastaan mitään. Tekee mieli hakata seiniä tai lattiaa. Miksi minä olen täällä, eikä minulla ole edes puhelinta klo 19:30-9:00 välillä..mitä jos hänelle tulee silloin hätä? Tiedän, hän lupasi hakea apua, jos hän on menossa tekemään itselleen jotain. Ja minä luotan häneen. Täysin. Mutta jos jotain ikinä sattuu kun minä olen lukittuna täällä, en ikinä anna sitä itselleni anteeksi, etten ollut hänen tukenaan, kun hän olisi mua tarvinnut.
Eipä mulla muuta. Haluun vaan sanoo sulle, et rakastan sua mun parhain kaveri, älä tee mitää tyhmää. Yötä<3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti