Haluun pois

Sain opiskelupaikan, jonka aloitusta aion siirtää vointini takia. Samantien mua alko ahistaa koko koulu. Tuli vähä sama olo ku lukion kaa taistellessa. Entä jos en pystykää alottaa ikinä koko kouluu? Vaikka kuinka haluaisin. Entä jos sairaus estää opiskelut ja työt koko loppu elämäks? Ahistaaa. Samaan aikaa kaikki itsariajatukset hiipii mieleen. Mä haluun kuolla. En kestä tätä olotilaa. Jos en pysty opiskelee, haluun pois. Haluun kuolla. En jaksa. En pysty. En kestä. Sattuuu.

Halu opiskella vs. sairaus

Muhun sattuu. Paha olo valtaa koko mielen ja kropan. Tuska puristaa niin paljon, että on vaikea hengittää.
Mietin opiskeluja ja töitä. Haluaisin opiskella, haluaisin elää nuoren aikuisen elämää. Tällä hetkellä en kuitenkaan ole opiskelu- tai työkuntonen. Se harmittaa. Kiukuttaa. Olen kateellinen. Kateellinen niille ketkä menee elämässään eteenpäin; opiskelee, lähtee vaihtoon, seurustelee... Miksen voi olla kuin muut? Miksi olen sairas? Epäreilua.
Jotkut saattavat ajatella, että olen laiska, että olen saamaton, että elän vain tuilla ja lusmuilen. Todellisuudessa en muuta haluaisikaan kuin opiskella ja olla kunnossa.
Tällä hetkellä tämä sairaus vie minulta kaiken. En pysty opiskelemaan enkä tekemään töitä. En saa ajaa ajokorttia voimakkaan väsymyksen takia. En pysty olemaan isoissa kaveriporukoissa, sillä ahistus on älytöntä. En jaksa nähdä kavereita. Pieninkin ponnistus vaatii valtavasti voimia. Elämä vie kaikki voimat, se että pysyn hengissä vie kaikki voimat. Eläminen on älyttömän rankkaa ja kuluttavaa. Yritän pinnistellä. Yritän selvitä ja jaksaa.

Yksi iso kysymys pyörii usein mielessäni; onko eläminen sen arvosta, jos en pysty tekemään sitä mitä haluan, jos en pysty opiskelemaan?

Kuolema

Mua ei oo vähään aikaan ahistanu näin paljo mitä eilen ahisti. Yks läheinen kuoli eilen, ja se nosti pintaan vanhoja ajatuksia, tunteita ja oloja. Mieleen hiipi ajatukset entisestä poikakaveristani, joka kuoli neljä vuotta sitten. Pintaan nousi vahvoja tunteita; surua, vihaa, pettymystä, tyhjyyttä, ikävää.. Enkä tiedä miten käsitellä niitä.
Olin eilen menossa koko päivän, piti hoidella asioita ja tapasin kavereita. Jotenkin päivän pärjäsi kun oli tekemistä, mutta takaisin kotiin tullessa pysähtyi ja samalla kaikki asiat ponnahti suoraan eteeni. Kastelin pihalla kukkia ja samaan aikaan kyyneleet valuivat poskilleni.
Ikävä on loputon. Mutta samaan aikaan muistot säilyvät aina, niiden kautta jo pois nukkuneet elävät edelleen elämässämme.

Läheisen kuolema, sai minut miettimään omaa kuolemaa. Se sai liikkeelle ajatusvyöryn omasta kuolemastani, sen aiheuttajasta, omista hautajaisista, keiden haluaisin olevan paikalla, jne.
Viimeset 7 vuotta en ole muuta halunnutkaan kuin kuolla. Miksi sitten muunlaisia ajatuksia hiipii mieleeni? Ne tuntuu vääriltä ajatuksilta. Enhän minä ansaitse elää. On väärin ajatella mitä elämältä haluan, sillä haluan vain kuolla. Haluan vain että tämä tuska ja ahdistus loppuu.