Luin jokin aika sitten lehdestä eräästä muistisairaasta vanhuksesta, joka oli lähtenyt kävelemään pois hoitokodista pelkissä yövaatteissa, ja kävellyt jonkun keskustan ohi ja pysähtynyt lopulta puun juurelle istumaan. Tämä kaikki siis pakkasessa. Lopulta vanhus oli kuollut kylmettymiseen.
Miksei kukaan ollut pysähtynyt kysymään, että onko vanhuksella kaikki hyvin? Varmasti hän on herättänyt huomiota liikkuessaan vähissä vaatteissa pakkasella. Miksei kukaan pysähtynyt auttamaan?
Tähän samaan ongelmaan olen itsekin törmännyt itseni kohdalla.
Viime syksynä seisoessani eräällä sillalla aikoen hypätä sieltä alas, herätin varmasti huomiota sillä ravasin sitä siltaa edes takas, välillä jopa hieman kiiveten kaiteelle. Ihmisiä kulki koko ajan ohi. Ihan koko ajan. Sain paljon pitkiä katseita, outoja ilmeitä, ja jopa yhden ystävällisen hymyn. Mutta miksi kukaan ei pysähtynyt kysymään, että onko minulla kaikki hyvin? Miksi kukaan ei pysähtynyt, silloin kun olisin eniten tarvinnut apua? Eivätkö he nähneet tuskaisuuttani, epätoivoani? Eikö heillä käynyt mitään mielessä? Miksi kukaan ei auttanut? Miksi?
Lopulta seisottuani sillalla kolmisen tuntia, paras kaverini tuli hakemaan minut sieltä pois.
Olen aina sanonut, että ei mua haittaa jos kukaan ei auta mua. Ei se mitään, enhän mä ansaitse edes apua. Mutta se saa minut vihaiseksi kun ajattelen, että mitä jos sillalla olisi seisonut joku muu eikä häntä olisi autettu..? Miten ihmiset voivat olla niin välinpitämättömiä? Miksi kukaan ei pysähtynyt?
Pysähtyisitkö sinä?
Toisaalta viime kesänä kaksi erittäin ystävällistä tuntematonta ihmistä pysähtyi kyselemään vointiani. Istuin junaradan lähellä penkillä. Ajatukseni olivat erittäin itsetuhoisia ja minulla oli äärettömän paha olo. Jossain kohti kaksi naista käveli ohitseni, ja lopulta kääntyivät minua kohti. He sanoivat: "pakko kysyä, koska näytät erittäin surulliselta, että onko sulla kaikki hyvin?" En odottanut kenenkään pysähtyvän, ja pelästyin hieman. Lopulta sanoin leveä hymy kasvoillani, että ei mulla oo mitään hätää. Toinen naisista kysyi vielä uudestaan: "oletko aivan varma, onko sulla kaikki hyvin?" Edelleen hymyilin ja vastasin valehdellen, että kyllä. Vaikka samaan aikaan ajattelin, että "apua, tarvitsen apua, aion tappaa itseni, auttakaa minua". Sisäinen avunhuutoni ei päässyt kuitenkaan ulos asti. Niimpä naiset pahoittelivat häirintäänsä ja lähtivät epävarman olosina pois luotani.
Jos tapaisin nämä naiset uudelleen, halaisin heitä ja kiittäisin. Kiitos, että osotitte välittämisenne, vaikka itse torjuinkin teidät. Teidän laisianne pitäisi olla enemmän.
Tiedän, että herätin huomiota penkillä istuessani, sillä olin t-paidassa, ja käteni ovat täynnä viiltelyarpia. Ehkä huppari päällä, kukaan ei olisi pysähtynyt..? Ellei surullisuuteni puskenut tarpeeksi läpi, ei voi tietää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti