En ole kirjoittanut vähään aikaan.. Kohta on tultu lojuttua kellokoskella jo kuusi viikkoa (!?). Mihin kaikki nämä viikot ja päivät häviävät?
Olen tällä viikolla alkanut saamaan ekaa kertaa enemmän vapauksia. Käyn ulkoruokailuissa syömässä, ja pääsen kulkemaan yksin salille ja toimintakeskuksen ryhmiin. Tai tänään kuljin ekaa kertaa yksin, ilman hoitajia. Samaan aikaan se tuntui erittäin hyvältä ja vapauttavalta, mutta myös pelottavalta. "Olen yksin. Ja nyt voin satuttaa itseäni ilman että kukaan sitä estää. Minulla on tilaisuus tappaa itseni", oli ensimmäinen ajatukseni yksin ollessani.
Minulla on nyt mennyt hieman paremmin. Tai miten sen nyt ottaa. Ainakin olen nyt yrittänyt tsempata, koska olen halunnut päästä viikonloppulomille. Ja nyt viikonloppuna pääsen lomille, jos kaikki on mennyt ihan hyvin. Yritän ajatella, että voin paremmin, mutta samaan aikaan se tuntuu valehtelulta, sillä ääni suunnittelee 'hiljaisesti' itteni tappamista. En ole puhunut äänestä hoitajille. Enhän muuten pääsisi lomilla saatikka mitään yksin liikkumisia. Mutta äänellä on menossa parhaillaan suunnitelma. Sitä houkuttaa mun hukuttaminen. Tässä on joki vieressä. Ja heikot jäät....
Ääni on ovela. Se pysyy vähän taka-alalla, nii ettei se häiritse mua tällä hetkellä paljoa, mutta siellä takana se on koko ajan, ja siellä takana se suunnittelee pahaa.
Mua vähän pelottaa. Tai aika paljon. Tiedän, että pystyn tsemppaamaan tämän viikon. En aio tehdä itselleni mitään. Mutta sunnuntai iltana kun tulen takaisin osastolle lomilta... en tiedä mitä sitten tapahtuu.. Pelottaa että ääni voimistuu ja ottaa mut haltuunsa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti