Haluaisin kirjottaa paljon ja pitkään, mutta ketipinor -väsymys iski ja kohta ei silmät enää pysy auki. ;( On aika lääkehuurunen olo.
Äiti kysy multa tänään, että miten mä voin. Vastasin, että hyvin ja päälle vielä näytin leveää hymyä. Vai, että hyvin voin, ja paskat! Mä oon ihan pohjalla, jossain tosi syvällä. Mut pahinta (vai parasta?) täs oli se, et äiti usko kaiken mitä mä sille sanoin. Mä olen niin helvetin hyvä näyttelee tätä. Pidän kulissit yllä. Mä oon hyvä siinä. Liian hyvä.
Mä en tiiä onko se hyvä vai huono asia, et äiti uskoo mun voivan hyvin. Ehkä enemmän hyvä. Suojelen sillä äitiä, mut samalla itteeni. Mun äiti on tosi ylihuolehtiva, meinaan sairaalloisen ylihuolehtiva. Ja se sekoo pienimmästäki. Äiti on esim passittamassa mua heti sairaalan, jos vaikka sanoisin sille ihan vaan, että nyt vähä ahistaa. Se tyylii luulis et oisin menos heti tappaa itteni. Oon kokenu ton montamonta kertaa. Enkä mä kestä sen ylireagointii. Joo tiiän, se välittää musta. Mut välillä mä kaipaisin vaan sitä, että se tietää mun olosta, mut samalla olis vaikka vaan hiljaa mun seurana telkkarin edessä. Mut ei se pysty siihen. Sillä menee aina yli. Ja pahasti. Ja siks mä en kerro sille mistään mun huonoista oloista.
Mun ajatukset pomppii ajatuksesta toiseen ja on aika sekavat. Eikä tää lääkehuuru varmaan kauheesti auta asiaan.. Mut päällimmäisenä mielessä on itsemurha. Se on oikeestaan koko ajan mun mielessä, taukoomatta. Mä vaan haluan pois. Toivon, et joulu ois vaa nopeesti ohi, pääsisin täältä pohjosesta takasin kotiin, missä pääsisin vihdoin tappaa itteni. Mut nyt, mun täytyy vielä odottaa. Odottaa. Ja odottaa. Ja se on perseestä. Pää hajoo.
Hassuu miten kaikki odottaa innolla jouluaattoa, ja ehkä uuttavuottaki. Ja samaan aikaan mä vaan odotan mun kuolemaa. Se tuntuu jopa huvittavalta jollain tavalla.
Tänään, nytten, mä nukahdan syvään toivottomaan oloon ja syyllisyyteen ja ajatus sekamelskaan. Zzzzz
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti