Oon törmänny mun sairauden aikana monesti siihen, miten ihmiset kuvittelee mun vain pelleilevän ja että tää kaikki olis musta kiinni, et miten mä voin. Tottakai ihminen voi yrittää auttaa itteensä tiettyyn pisteeseen asti, mutta ihmiset ei taida tajuta sitä, että täs on kyse sairaudesta eikä mistään omasta halusta.
Mulle on tullu pari kaveria aika ärhäkästikin kommentoimaan mun ajatuksia ja oloja. Mun kuulemma pitäis olla tyytyväinen mun elämään, koska mulla on mun elämässä kuulemma kaikki hyvin. Mullahan on ihania ystäviä ympärillä ja vanhemmat jotka välittää. Mun pitäis kuulemma ottaa itteeni vaan niskasta kiinni, koska onnellisuus on vaan musta itsestä kiinni. -Jaaha. Aika raskaita mielipiteitä. Henkilö, joka tämän minulle sanoi, välittää musta aidosti ja tiedän, että hän tarkoitti vain hyvää. Mutta itse koin nuo sanat syyttelynä ja arvosteluna. Mulle tuli paha olo, koska ajattelin, että ehkä mun pitäiski voida asialle jotain. Että ehkä mä oon ite syypää tähän kaikkeen, mun sairauteen. Mut samalla musta tuntuu turhauttavalta, jos ihmiset ei näe sitä miten paljon mä olen yrittänyt taistella tästä ulos. Miten mä oon yrittäny jaksaa ja selvitä. Mä en oo muuta tehnykään ku yrittäny selvitä!
Tällä hetkellä mä olen ihan loppu. Mua väsyttää. Ja mä haluan vaan kuolla, päästä pois täältä.
Ainiin, ja tänää tai siis eilen maanantaina, katottiin äidin kanssa yhtä ohjelmaa, jossa jonkun äiti sanoi, miten se pelkää tyttärensä puolesta, ja ettei hänen kuulu haudata tytärtään, ettei sen kuulu mennä niin että äiti joutuu hautaamaan oman tyttärensä. Vilkaisin sivulle, ja huomasin äidin itkevän. Kamalaa ajatella, että hän oikeasti joutuu kohtaamaan mun hautaamisen. Sen ajatteleminen sattuu, sillä tiedän miten pahasti hän tulee silloin hajoamaan. Toivon vain, että hän ei hajoa niin palasiksi, josta ei pysty selviytymään...
Hirveä olo. Sattuu. Ahistaa. Puristaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti