Mua kaduttaa, että menin sanomaan mun terapeutille sen, että mä en selviä hengissä ilman osastoa. Siinä tilanteessa halusin sen asian ulos musta, mutta nyt mua kaduttaa koko asia. Koska mun terapeutti vastasi mulle, että sillon mun pitää mennä osastolle. Hän alkoi myös miettimään asiaa eteenpäin, että miten tässä nyt edetään. Silloin pelästyin, koska mä en todellakaan halua osastolle. Mä vihaan sitä paikkaa. Se ahistaa mua. Ja siellä mä hajoan ihan palasiksi. Koska nyt sitä vielä pysyy joten kuten kasassa (no ei oikeasti) kun on ihan pakko, mutta sinne joutuessa kun ei tarvitse enää esittää iloista ja tsempata liikaa, sitä putoaa johonkin vielä syvemmälle. Mutta toisaalta, mä hajoan joka tapauksessa. Ehkä olen kuitenkin paremmin itseltäni turvassa siellä sairaalassa..?
Huomaan, miten vaikeeta mun on kirjoittaa järkevää tekstiä tai sellaista tekstiä, jossa olisi vain yksi puoli. Mutta samaan aikaan yritän ajatella itseäni ja sitä 'ääntä', mutta samalla myös muita. Valitessani osaston, joudun itse edelleen elämään siinä tuskassa ja sekasorrossa. Tämän vaihtoehdon kanssa joutuisin itse elämään. Kun taas itsemurhan valitessani, en joudu enää itse elämään valintani kanssa. Mutta muut joutuvat. Ja nämä muut saattavat hajota teostani niin palasiksi, etteivät välttämättä enää pysty kunnolla elämään. En ikinä haluaisi satuttaa muita. Olenko valmis hajottamaan niin monen elämän? -En ole. Mutta samalla en ole myökään valmis jatkamaan enää tälläistä elämää. Olen umpikujassa. Tein mä mitä vaan, mä aiheutan silti jollekin tuskaa. Ja tälläkin hetkellä satutan ihmisiä mun ympärrillä, mutta etenkin parasta kaveriani. Se joutuu olee musta huolissaan. Se joutuu pelkäämään. Muutkin kaverini ovat huolissaan minusta, ne ketkä tilanteestani tietävät (heitä ei ole montaa). Äitinikin on varmaan huolissaan, sillä en puhu hänelle mitään voinnistani. Hän joutuu arvailemaan.
Olen aiheuttanut vuosien ajan läheisilleni paljon murhetta, huolestuneisuutta, epävarmuutta ja pelkoa. Siksi mietin, että eikö olisi aika saada tämä kaikki lopulliseen päätökseen. Tapan itseni. Silloin kenenkään ei tarvitsisi enää miettiä ja murehtia, että miten mä voin. Ihmiset voisivat olla helpottuineita. Vuosien epävarmuus olisi vihdoin ohi.
Usein mietin..Kumpi olisi parempi läheisilleni; se että olen elossa, mutta samalla aiheuttaen heille jatkuvaa pelkoa ja tuskaa, vai olemalla kuollut ja laittanut kaiken vihdoin päätökseen, jolloin kenenkään ei tarvitsisi enää huolehtia musta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti