En oo kirjottanu vähään aikaan. Ei oo ollu mitää sanottavaa. Tai on, mutta en ole jaksanut kirjoittaa. Olen ollut tosi väsynyt.
Olin reilun viikon verran yöt eristyksissä, välillä avoimin ovin, välillä suljetuin. Lopulta hoitajat halusivat varmistaa etten tee itselleni mitää, ja siksi mun piti muutamana yönä mennä heti iltapalan jälkee eristyksiin (oli olo miten hyvä tai huono tahansa), ja siellä piti sitten nukkua avoimin ovin.
Nyt oon taas omassa huoneessa. Ei mulla kai hirveästi paremmin mee ku vähä aika sitten, mutta nyt oon taas jaksanu tapella (ääniä, omaa päätä, ajatuksia) vastaan, sillä oon halunnu päästä lomille. Ja nyt mä pääsen huomenna lomille, ja oon sitten keskiviikkoon asti mökillä. Ihan kiva päästä tuulettuu täältä osastolta. Harmittaa vaan, ettei lääkäri myöntänyt yhtää pidempää lomaa.. Toisaalta, ehkä ihan hyvä näin, en tiedä oisinko mä edes pidemmän loman kunnossa.
Mulle on tullu hoitajat valittaa siitä, että nukun liikaa. "Antakaa mun nukkua, se on pakokeino, pako tästä kauheesta olosta ja äänistä" Mutta ei, nukun kuulemma liikaa. Pyh. Jos oisitte mun tilanteessa, ette yhtää ihmettelis mun nukkumisia...
Mua harmittaa yks asia tosi paljon. Vuosi sitten vietin koko kesän osastolla, yhdeksän viikkoa, enkä päässyt nauttimaan kesästä. Silloin vannoin itselleni, etten halua enää koskaan olla osastolla kesän tullen. Mutta missä mä taas oon. On heinäkuu, ja mä olen edelleen osastolla, ja tuun vielä olee pitkään osastolla. Kiroon itteni. Miks mun pitää olla taas kesä sairaalassa? Taas menee hukkaan yks kesä. Taas menee hukkaan kesä, jollon olis mahollisuus nähä kavereita, viettää aikaa rennosti. Samalla ku muut nauttii kesästä, mä lojun sisällä osastolla. Ja koska oon Kellokoskella, oon sen verran kaukana kotoo, ettei täällä käy kaverit ees moikkaamassa. On aika yksinäinen olo, jos rehellisiä ollaan.
Kaksi päivää ja sitten oon ollu osastolla putkeen jo puoli vuotta, kuusi kuukautta. Huhhuh. Mihin tää aika on menny?
Itselläkin on vastaavantyyppisiä kokemuksia 'hukkaan heitetystä ajasta'. Nuorempana vietin monta kesää pitkälti vain sisällä istuen ja pelaten, kun ei ollut muutakaan tekemistä, tai varmasti olisi ollut jos olisin vain niin halunnut. Jälkeenpäin ahdistus hukatusta kesästä tuntui pahalta ja monta kertaa vannoin ettei vastaava enää toistuisi. Nykyään, kun en pelaa, ei tuo tunne kuitenkaan ole mihinkään kadonnut. En osaa riittää itselleni, mutta yritän päästä siinäkin parempaa kohti.
VastaaPoistaSulle tahdon sanoa että yritä pelastaa kesää niin paljon kuin vain voit ja koita keksiä mukavaa tekemistä edes vähäsen :). Jälkeenpäin ajatellen ei sairaalassa vietetty kesä ehkä niin hukkaan heitetyltä tunnukaan, vaan samoja fiiliksiä itse löydän itsestäni päivittäin vaikka olenkin yrittänyt olla hukkaamatta kesääni.
Elämä ei liene suorittamista. Siinä kai minulle itselleni tärkeä ajatus nyt tässä tätä kirjoitellessani.